»Mitä on tapahtunut?» kysyi Hal joltakin jälkijoukossa olevalta. Mies tunsi hänet ja kohotti huudon, joka vieri läpi koko joukon: »Joe Smith! Hän on meidän miehemme! Tule mukaan, Joe! Pidä meille puhe!»
Halin vielä kysellessä ja yrittäessä saada selkoa tilanteesta olivat toiset huudot jo hukuttaneet hänen nimensä kaiun. »Kyllin kauan ovat meitä sortaneet!» Ja joku huusi vielä äänekkäämmin: »Puhukaa meille siitä! Puhukaa uudestaan! Eteenpäin!»
Erään talon portailla seisoi mies. Hal seisahtui ihmeissään: mies oli Tim Rafferty. Ei kukaan muu kuin Tim, hilpeä ja koruton Tim hymyilevine kasvoineen ja iloisine irlantilaisine silmineen. Mutta nyt hänen punerva tukkansa oli takkuinen, ja hänen kasvonsa olivat raivon vääristämät. »Siitä huolimatta, että hän on kuoleman kielissä eikä voi kättään liikuttaa! Yksitoista vuotta on hän raatanut heidän hyväkseen ja on melkein saanut surmansa onnettomuudessa, joka on heidän oma syynsä — jokainen mies täällä tietää, että se on heidän oma syynsä, jumaliste!»
»Aivan varmasti! Oikein puhuttu!» kuului joukko ääniä. »Kerro kaikki!»
»Ne antavat hänelle viisikolmatta dollaria ja sairaalamaksut — ja mitä ne voivat merkitä, sairaalamaksut? Ne ajavat hänet ulos kadulle, ennenkuin hän kykenee pysymään jaloillaan. Tiedättehän sen — niin ne tekivät Pete Cullenille!»
»Niin tekivät!»
»Nuo kirotut asianajajat — houkuttelevat heitä allekirjoittamaan papereita, vaikka he eivät tiedä, mitä tekevät. Ja minä, joka voisin auttaa, en päässyt likellekään. Kristuksen nimessä, minä sanon, että se on liikaa! Olemmeko orjia, olemmeko koiria että meidän pitää sellaista sietää?»
»Me emme sitä enää siedä!» huusi joku. »Lähdemme sisään ja tarkastamme itse!»
»Tulkaa!» huusi toinen. »Helvettiin heidän kätyrinsä!»
Hal tunkeutui joukkoon. »Tim!» huusi hän »Mistä tuon tiedät?»