»Vannotteko?»
»Vannomme!»
Hän kohotti kätensä kiihkein elein kohti taivasta. »Vannokaa henkenne nimessä, vannokaa pysyvänne meidän toisten liitossa vääjäämättä milloinkaan, kunnes olemme voittaneet! Vannokaa! Vannokaa!»
Miehet tekivät saman eleen, kohottivat kätensä kohti taivasta. »Me vannomme! Vannomme!»
»Ette anna niiden murtaa vastustustanne! Ette anna niiden itseänne säikyttää!»
»Emme! Emme!»
»Pysykää sanassanne, miehet! Pysykää sanassanne! Tämä on vaimojenne ja lastenne ainoa toivo!» Tyttö puhui edelleen, kehoitti kuulijoitaan sytyttävin sanoin ja kiihkein kädenliikkein — itse tuiman kapinan suurena huojuvana kuvana. Hal kuunteli puhetta ja katseli ihmeissään puhujaa. Siinä oli ihmissielun ihme, epätoivosta syntynyt toivo! Ja hänen ympärilleen kertynyt joukko tuli samasta ihmeellisestä uudestisyntymisestä osalliseksi: heidän heilahtelevat käsivartensa ja huojuvat vartalonsa noudattivat Maryn sanoja kuin orkesteri johtajan tahtipuikkoa.
Hal oli värähdyttävän riemuntunnon vallassa. Hän oli itse masentunut, oli tahtonut karata pois tästä tuskan tyyssijasta, mutta nyt oli Pohjois-Laaksossa toivoa — nyt päästäisiin voittoon, vapauteen!
Aina siitä asti, kun oli kaivoksille saapunut, Hal oli oppinut yhä paremmin ymmärtämään, ettei näiden ihmisten elämän varsinaisena surkeutena ollut heidän ruumiillinen kärsimyksensä, vaan heidän henkinen masennuksensa — heidän miehensä tylsä toivottomuus. Kaikki, mitä hän oli itse nähnyt tai mitä toiset olivat hänelle kertoneet, oli päivä päivältä lujittanut hänen vakaumustaan. Tom Olson oli ensimmäisenä pukenut ajatuksen sanoiksi: »Pahin vastus on niiden ihmisten mielissä, joita tahtoo auttaa!» Kuinka voikaan herättää toivoa ihmisissä, joiden täytyi elää tällaisen hirmuvallan alaisina? Hal oli nuoruudestaan ja vapaudestaan huolimatta tuntenut vaipuvansa epätoivoon. Hän tuli sellaisten ihmisten luota, jotka olivat tottuneet sanomaan »Tee se» tai »Tee tämä» ja näkemään niin tapahtuvan. Nämä kaivosorjat sitävastoin eivät olleet milloinkaan kokeneet sellaista voiman ja varmuuden tuntoa; päinvastoin: he olivat tottuneet siihen, että heidän ponnistuksiaan ehkäistiin joka taholla, että vieras tahto murskasi pienimmänkin pyrkimyksen onneen ja menestykseen.
Mutta tässä oli ihmissielun ihme! Tässä oli Pohjois-Laakson toivo! Tässä oli väki, joka nousi, ja Mary Burke oli heidän johtajanaan! Niin oli hänen oma näkemyksensä toteutunut: Mary Burke kirkastuneine kasvoineen, ja hiukset hohtelevina kuin kultainen kruunu! Mary Burke nousseena lumivalkoisen ratsun selkään, puettuna valkoiseen, pehmeään ja hohtavaan pukuun — kuin Jeanne d'Arc tai vaalikulkueen johtaja! Niin, Mary oli joukon johtajana, ja hänen, Halin, korviin kaikuivat marssivien askelet!