Hänen leikkisanojensa pohjalla oli piillyt oikea näkemys, todellinen luottamus tuohon tyttöön. Siitä päivästä lähtien, jona hän oli ensimmäisen kerran nähnyt kaivoskenttien villiruusun kokoamassa pesuvaatteita, hän oli käsittänyt, ettei Mary ollut vain sievä nuori työläistyttö, vaan nainen, jolla oli oma sielunsa ja persoonallisuutensa. Maryn katse kantoi kauemmaksi, hänen tunteensa oli syvempi kuin useimpien näiden palkkaorjien. Hänen ongelmansa oli sama kuin heidän, mutta monisyisempi. Halin tarjoutuessa häntä auttamaan ja tarjoutuessa toimittamaan hänelle sopivaa työtä Mary oli selittänyt kaipaavansa enempää kuin pelkkää raadannasta vapautumista, nimittäin elämää, joka voi tyydyttää hänen henkisiä harrastuksiaan. Niin oli Hal tullut ajatelleeksi, että Marystä voisi tulla väkensä opettaja, heidän johtajansa. Hän oli heihin kiintynyt, kärsi heidän puolestaan ja heidän kanssaan ja kykeni samalla keksimään heidän onnettomuutensa syyt. Mutta kun Hal sitten oli esittänyt hänelle näitä johtajasuunnitelmiaan, oli Mary vastaukseksi ilmaissut jäytävää epätoivoansa; Maryn pessimismi oli tuntunut ivailevan hänen unelmiansa, noihin kaivosorjiin kohdistuva ylenkatse oli saanut hänet väheksymään Halin sekä heidän että hänen itsensä hyväksi suunnittelemia yrityksiä.
Ja nyt hän oli yhtäkkiä omaksunut hänelle suunnitellun osan! Halista tuntui, että hänen sielunsa eli tässä huutavassa joukossa. Hän oli elänyt näiden ihmisten elämää, oli kärsinyt heidän kerrallaan ja oli vihdoin joutunut kapinoimaankin heidän kanssaan. Hal ei miehenä huomannut erästä tärkeätä seikkaa, ei käsittänyt, että Maryn kaunopuheisuus kohdistui Raffertien, Wauchopein ja kaikkien muiden Pohjois-Laakson kaivosmiesten päiden ylitse erääseen tyttöön, joka oli kuin kuvalehdestä leikattu, puettu sadetakkiin ja vaaleanvihreään hattuun ja hahtuvanpehmeään, sanomattoman kalliiseen automobiiliharsoon!
5.
Maryn puhe katkesi äkkiä. Joukko miehiä oli lähtenyt katua kulkemaan, ja siellä oli syntynyt jotakin häiriötä. Meteli paisui; ja yhä enemmän väkeä alkoi virrata siihen suuntaan. Mary kääntyi katsomaan, ja samassa koko joukko lähti katua alaspäin.
Levottomuus vallitsi sairaalan edustalla. Rakennuksen edessä oli porttikäytävä, ja siinä seisoivat Cartwright ja Alec Stone sekä ryhmä kirjureita ja muita virkailijoita, joiden joukosta Hal tunsi Predovichin, postimestari Johnsonin ja Si Adamsin. Portaitten edessä seisoi Tim Rafferty ja hänen takanaan joukko päättäväisen näköisiä miehiä. Tim kuului huutavan: »Me vaadimme ne asianajajat sieltä ulos!»
Itse ylivalvoja oli käynyt hänen kanssaan keskustelemaan. »Täällä ei ole ketään asianajajia, Rafferty.»
»Emme teihin luota!» Ja takana oleva joukko vahvisti: »Tahdomme nähdä omin silmin!»
»Te ette voi mennä sisään», selitti Cartwright.
»Minä menen isäni luo!» huusi Tim. »Minulla on oikeus nähdä isäni, onhan?»
»Voitte nähdä hänet huomenna. Voitte viedä hänet pois, jos haluatte. Me emme häntä tarvitse. Mutta hän nukkuu nyt, ja te ette saa häiritä toisia.»