Hal luki kirjelmän, joka oli sepitetty edellisenä iltana. He vaativat oikeutta saada perustaa yhdistys joutumatta sen vuoksi työstä erotetuiksi. He vaativat itselleen punnitustarkastajaa, joka oli miesten itsensä valittava. He vaativat, että kaivoksia oli pirskotettava räjähdysten estämiseksi ja varustettava kunnollisilla tukipuilla, jottei tarvinnut pelätä luhistumista. He vaativat oikeutta saada tehdä ostoksensa missä myymälässä tahtoivat. Hal huomautti, että kaikki nämä vaatimukset olivat valtion lakien takaamia oikeuksia; se oli tärkeä seikka; ja Hal kehoitti kehoittamalla miehiä tyytymään näihin vaatimuksiin. Lyhyen väittelyn jälkeen kumottiin äänestämällä niiden jyrkkien ehdotus, jotka tahtoivat vaatia palkkoja koroitettaviksi kymmenellä prosentilla. Samoin kumottiin erään syndikalistianarkistin ehdotus. Mies selitti englannin- ja italiankieltä sekaisin käyttäen, että kaivokset kuuluivat heille, että tuli kieltäytyä kaikesta sovittelusta ja paiskata päällysmiehet heti ulos.
Tuota puhetta pidettäessä nuori Rovetta tunkeutui joukon läpi Halin luo ja veti hänet syrjään. Hän oli ollut asemalla ja nähnyt aamujunan tulon. Siitä oli astunut alas kolme-neljäkymmentä miestä, sitä »kovan kansalaisen» tyyppiä, jonka jokainen näiden kaivosalueiden työmies tunsi ensi silmäyksellä. Yhtiön virkailijat olivat ilmeisesti käyttäneet uutterasti puhelinta viime yönä; he eivät tuottaneet vartijamiehiä ainoastaan vaunulasteittain junalla, vaan vielä automobiileilläkin toisilta kaivoksilta — kauempana samassa kanjonissa sijaitsevasta »Kaakkoisesta» ja vuoren toisella puolen eräässä sivukanjonissa sijaitsevasta Barelasta.
Hal kertoi nämä uutiset kokoukselle, joka vastasi raivokkaasti ulvahtaen. Sellainenko siis olikin päällysmiesten suunnitelma! Kuumaverisimmät hyppäsivät tuhkaläjälle, ja puoli tusinaa yritti puhua yhtaikaa. Johtajien täytyi väkivalloin pidättää näitä ylen kiihkeitä; Hal varoitti vielä kerran: »Ei tappelua!» Heidän piti luottaa yhdistykseensä, piti esiintyä lujana rintamana yhtiötä vastaan, ja yhtiö oppisi tietämään, ettei lakkoa käynyt kukistaminen peloittelemalla.
Asiasta sovittiin, ja lähetystö lähti yhtiön toimistoon, Wauchope kuljettaen kädessään kokouksen päätöksistä sepitettyä kirjelmää. Lähetystön jäljessä kulki väkijoukko taajana joukkona täyttäen toimiston edustan seitsemän urhoollisen noustessa portaita rakennukseen. Wauchope kysyi mr Cartwrightiä, ja eräs kirjuri vei sanan.
Seisottiin odottaen. Samassa tuli eräs yhtiön virkailija kadulta ja viittasi Halille. Hänellä oli kädessä kirjekuori, jonka hän mitään virkkamatta ojensi Halille. Se oli osoitettu »Joe Smithille». Hal avasi sen ja löysi pienen käyntikortin, johon alkoi tuijottaa. »Edward Warner jun.»
Aluksi Hal tuskin voi uskoa silmiään. Edward Pohjois-Laaksossa! Sitten hän käänsi kortin ja luki veljensä tuttua käsialaa: »Olen Cartwrightin luona. Minun täytyy saada tavata sinut. Asia koskee isää. Tule heti.»
Pelko säpsähdytti Halin sydäntä. Mitä voi tuollainen uutinen tarkoittaa?
Hän kääntyi heti lähetystön puoleen ja selitti asian. »Isäni on vanha mies, ja häntä kohtasi halvaus kolme vuotta sitten. Pelkään, että hän on voinut kuolla tai kääntyä vaarallisesti sairaaksi. Minun täytyy lähteä.»
»Se on viekkautta!» huusi Wauchope kiihtyneenä.
»Ei, se ei voi olla viekkautta», vastasi Hal. »Minä tunnen veljeni käsialan. Minun täytyy lähteä häntä tapaamaan.»