»Pojat», sanoi hän, »minä lähden nyt ylivalvojan puheille. Minä olen teidän lähetystönne, koska ovat vieneet pois toiset.»
Sumusireeni Ferris mylvi jälleen: »Siinä on oikea mies! Joe Smith!»
»Niin, miehet, muistakaa, mitä nyt sanon! Minä lähden tapaamaan ylivalvojaa ja sitten menen alas Pedroon, mihin on tänä aamuna saapunut muutamia suuren yhdistyksen virkailijoita. Minä selitän heille tilanteen ja pyydän heiltä apua teille. Onhan se teidänkin tahtonne, eikö totta?»
Epäilemättä, se oli heidän tahtonsa. »Suuri yhdistys!»
»Hyvä! Minä teen hyväksenne, mitä suinkin voin, ja keksin jonkin keinon antaakseni teille tietoa. Te pysytte sillävälin lujina. Päällysmiehet kertovat teille valheita, yrittävät teitä pettää, lähettävät urkkijoita ja rauhanhäiritsijöitä joukkoonne — mutta te pysytte lujina ja odotatte suurta yhdistystä.»
Hal katseli iloisesti huutavaa joukkoa. Hän ennätti erikoisesti huomata muutamia ylöspäin kääntyneitä kasvoja. Ne olivat uupuneita, uurteisia kasvoja, jotka kaikki kertoivat tarinansa puutteesta ja tappiosta. Nyt ne olivat jälleen kirkastuneet, niissä hohteli jälleen se ihmeellinen uusi valo, jonka hän oli nähnyt ensi kerran edellisenä iltana. Se oli tukahdutettu hetkiseksi, mutta se leimahti uudelleen ilmi; se ei tulisi milloinkaan sammumaan miesten sydämistä, kun he kerran olivat oppineet tuntemaan sen voiman. Hal ei ollut nähnyt mitään muuta, mikä olisi liikuttanut häntä siinä määrin kuin tämä innostuksen uudestisyntyminen. Se oli kaunis ja kamala asia!
Hal katsahti veljeensä nähdäkseen, kuinka asia oli häneen vaikuttanut. Hänen veljensä kasvoissa oli tyydytyksen, sanomattoman huojennuksen ilme. Asia oli kääntynyt lopultakin hyväksi! Hal suostui lähtemään!
Hal kääntyi jälleen miesten puoleen. Nyt, hänen katsahdettuaan veljeensä, he näyttivät entistä surkuteltavammilta. Edward näet edusti sitä valtaa, jota vastaan he kävivät — sitä näkymätöntä, käsittämätöntä valtaa, joka uhkasi heidät murskata. Epäonnistumisen mahdollisuus ilmeni Halille äkillisenä, kuristavana aavistuksena. Hän näki miehet sellaisina kuin he tulisivat esiintymään, kun ei ollut ketään johtajaa pitämässä heille puhetta. Hän näki heidän odottavan, näki heidän elinkautisen tottelemistottumuksensa yrittävän jälleen heitä vallata, näki tuhansien pelkojen heitä ahdistavan, tuhansien huhujen raatelevan heitä — kuin villit pedot, jotka heidän kavalat vihollisensa olivat päästäneet valloilleen. He eivät kärsineet ainoastaan omasta puolestaan, ennen kaikkea vaimojensa ja lastensa vuoksi — kärsivät samaa pelontuskaa, jota kärsi Hal ajatellessaan Western Cityssä olevaa vanhaa miestä, jota lääkärit olivat varoittaneet karttamaan mielenliikutusta.
Jos he pysyivät lujina, pysyivät uskollisina johtajalleen, niin heidät karkotettaisiin kodeistaan, he joutuisivat kokemaan tulevan talven pakkasta, nälkää ja mustanlistan vaikutuksia. Entä hän itse — mitä tulisi hän sillävälin tekemään? Mikä oli hänen osansa sopimuksessa? Hän tulisi haastattelemaan ylivalvojaa heidän puolestaan, tulisi jättämään heidät »ison yhdistyksen» hoiviin — ja lähtisi sitten viettämään huoletonta ja hupaista elämäänsä. Syömään herkkuja hyvinvarustetussa klubissa taitavien, hiljaa liikkuvien tarjoilijain ollessa alinomaa valmiina häntä palvelemaan! Tanssimaan klubin huvilassa viehättävien olentojen kanssa, jotka olivat pelkkää silkkiä, tuoksua, suloista hymyä ja huoletonta, onnellista viehätystä! Ei, se oli liian helppoa! Hän voi nimittää tuota velvollisuudekseen isäänsä ja veljeänsä kohtaan, mutta tiesi sydämessään, että se merkitsi oman elämänsä pettämistä; se oli perkele, joka vei hänet korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman kuningaskunnat!
Hal kohotti vielä kerran kätensä noudattaen äkillistä mieleen johtuman. »Pojat», sanoi hän, »nyt ymmärrämme toisemme. Te ette palaa työhön, ennenkuin suuri yhdistys kehoittaa. Minä puolestani pysyn sanassani. Teidän asianne on minun asiani, ja minä jatkan taistelua, kunnes saatte oikeutenne ja voitte elää ja tehdä työtä ihmisinä. Onko oikein?»