»Mutta sillävälin hajoo Pohjois-Laakson yhdistys!» huomautti Hal.
»Mahdollista», kuului vastaus. »Silloin on asianamme perustaa uusi.
Sellaista on työväenliike.»
Jim Moylan oli nuori ja arvasi Halin mielentilan. »Älkää ymmärtäkö meitä väärin!» huudahti hän. »Se on sydäntäsärkevää — mutta me emme kykene asiaa auttamaan. Meidän tehtävänämme on toteuttaa yhteenliittyminen, ja me tiedämme, että jos tukisimme kaikkea, mikä näyttää lakolta, tekisimme vararikon jo ensimmäisenä vuonna. Ette arvaakaan, kuinka usein sellaista sattuu — kuluu tuskin kuukauttakaan, jolloin meitä ei kutsuta käsittelemään tällaista tilannetta.»
»Ymmärrän, mitä tarkoitatte», sanoi Hal. »Mutta ajattelin, että tässä tapauksessa, heti onnettomuuden jälkeen, kun miesten mielet ovat kiihdyksissä —»
Nuori irlantilainen hymyili alakuloisesti. »Ette ole vielä perehtynyt näihin asioihin», sanoi hän. »Jos kaivosonnettomuus takaisi voitollisen lakon, niin työmme olisi tosiaankin helppoa. Barelassa, toisessa kanjonissa, on ollut kolme suurta räjähdystä — viime vuonna ovat surmanneet kuudettasataa miestä!»
Hal alkoi huomata kokemattomuudessaan menettäneensä suhteellisuudentajun.
Hän katseli molempia johtomiehiä ja muisteli sitä kuvaa, joka hänellä oli heistä ollut Pohjois-Laaksoon tullessaan — hän oli kuvitellut heidät tuittupäisiksi ja tuimiksi kiihoittajiksi, jotka houkuttelivat kunniallisia työmiehiä jättämään työnsä. Mutta nyt hän näkikin aivan toista! Hän itse oli ankaran kiihtymyksen vallassa — ja molemmat työväen johtajat suuntasivat häneen viilentävän vesisuihkun! He istuivat tyyninä ja asiallisina lausuessaan Pohjois-Laakson orjien tuomiota: takaisin maan mustiin onkaloihin!
»Mitä voimme sanoa miehille?» kysyi hän yrittäen hillitä masennustaan.
»Voimme sanoa vain, mitä olen tässä teille sanonut — että olemme avuttomat, ellemme saa koko piiriä järjestymään. Toistaiseksi miesten on tyytyminen kohtaloonsa; heidän tulee tehdä, mitä voivat, säilyttääkseen järjestönsä.»
»Mutta kaikki asiassa toimineet miehet ajetaan pois!»