»Ei, ei kaikkia — harvoin ne saavat kaikkia selville.»
Tässä puuttui puheeseen vanha juro saksalainen. Viime vuonna oli yhtiö erottanut palveluksestaan seitsemättätuhatta miestä, jotka olivat toimineet järjestymisen hyväksi tai joita oli siitä epäilty.
»Seitsemättätuhatta!» toisti Hal. »Tarkoitatteko tästä piiristä?»
»Tarkoitan.»
»Mutta eihän koko piirissä ole enempää kuin kaksitoista- tai viisitoistatuhatta kaivosmiestä!»
»Sen tiedän.»
»Kuinka siis voitte milloinkaan saada järjestymistä aikaan?»
Toinen vastasi tyynesti: »Kohtelevat uusia miehiä aivan samoin kuin vanhoja.»
Hal johtui äkkiä ajattelemaan John Edströmin muurahaisia. Siinä ne olivat, rakensivat siltaansa, rakensivat sitä yhä uudelleen, miten usein aallot sen veivätkin mukanaan. He eivät olleet niin kärkkään kärsimättömiä kuin joutilaan luokan nuoret, jotka ovat tottuneet kulkemaan omaa tietänsä, tottuneet pitämään vapautta, inhimillisiä olosuhteita ja oikeutta elämän välttämättömyyksiin kuuluvina. Hal oppi paljon näiden miesten kanssa keskustellessaan, mutta oppi vieläkin enemmän heidän ollessaan vaiti — siitä tyynestä, asiallisesta tavasta, jolla he käsittelivät hänen mieltään kuohuttaneita seikkoja. Hän alkoi käsittää, mitä merkitsee Pohjois-Laakson kurjille raukoille annettu pyhä lupaus. Sen täyttäminen vaatisi enemmän kuin pelkkää kiihtymyksen leimahdusta, se vaatisi järkeä, kärsivällisyyttä, ja kuria, vuosikausia kestävää oppimista ja ankaraa työtä!
19.