Hal kuunteli ihmeissään. Työväenliike näyttäytyi uudessa valossa! Tuo tyyni, päättäväinen vanha saksalainen, jota olisi voinut luulla herkkukauppiaaksi, tuo hilpeäkatseinen irlantilaispoika, jonka olisi voinut ajatella saattelevan jotakin neitiä palokunnan tanssiaisiin — he olivat kapteeneita sapöörijoukossa, joka uursi Peter Harriganin ahnaan linnoituksen perustuksia.

Hartman ehdotti, että Jerry antautuisi kokeeksi sellaiseen työhön. Hänet ajettaisiin varmaan pois Pohjois-Laaksosta, joten hän voi yhtä hyvin lähettää perheelleen sanan kehoittaen heitä tulemaan Pedroon. Siten hän voi pelastaa itsensä järjestämistyötä varten, sillä yhtiön urkkijat seurasivat aina miestä kaivoksille saakka saadakseen tietoonsa hänen nimensä. He eksyisivät jäljiltä, jos Jerry lähtisi junalla Western Cityyn, ja niin hän voisi siirtyä toisille kaivoksille suorittamaan työtänsä italialaisten keskuudessa. Jerry suostui mielellään ehdotukseen; se siirtäisi tuonnemmaksi sen pahan päivän, jona Rosa pienokaisineen jäisi sattuman armoille.

Heidän vielä keskustellessaan soi puhelin. Hartmanin sihteeri ilmoitti Sheridanista vastikään kuulleensa poiskiidätetyn lähetystön kohtalosta. Koko joukko, kahdeksan miestä ja Mary Burke, oli viety läheiselle Hortonin asemalle ja työnnetty siellä junanvaunuun julmasti uhaten. He olivat kuitenkin astuneet junasta seuraavalla pysäkillä ja selittivät aikovansa tulla Pedroon. He voivat saapua hotelliin aivan pian.

Hal tahtoi olla heitä näkemässä ja lähti alakertaan ilmoittamaan asiasta veljelleen. Syntyi tietenkin uusi kiista. Edward huomautti, että Pedron näköalat olivat verrattain yksitoikkoiset, ja Hal osasi ehdottaa vain, että veli lähtisi hänen tuttaviensa luo, joilta hän voisi oppia paljonkin, kunhan suostuisi oppimaan. Hän saisi olla läsnä lähetystön istunnossa — siinä oli kahdeksan miestä ja nainen, jotka olivat uskaltaneet käydä sankarilliseen tekoon ja olivat joutuneet rikoksen uhreiksi. Edwardin ei tarvinnut pelätä ikävystyvänsäkään heidän seurassaan. Heidän joukossaan oli esimerkiksi sinisilmäinen Tim Rafferty, vaitelias nokiposkinen veikko, joka oli lehahtanut ilmoille mustasta onkalostaan odottamatta levittäen kaunopuheisuutensa kultaiset siivet, oli Mary Burke, jota koskevan kirjoituksen Edward voi lukea Western Cityn Gazetten iltapäiväpainoksesta: »Kivihiilikenttien Jeanne d'Arc» tai jotakin muuta yhtä kuvanomaista. Edwardin mieliala ei kumminkaan ollut kirkastettavissa. Hän ajatteli, miltä näyttäisi, kun hänen veljensä esiintyisi sanomalehdessä tuon Irlannin Johannan kumppanina!

Hal lähti Jerry Minettin kanssa päivällistä syömään rakennukseen, jota Edward mainitsi vaivaisen hökkelin nimellä; Edward itse kulki yksinäisessä komeudessaan American hotellin ruokasaliin. Hän ei kumminkaan saanut kauan olla yksin; aivan pian siirsi eräs teräväpiirteinen nuori mies tuolin hänen viereensä ja aloitti keskustelun. Hän sanoi olevansa kauppamatkustaja, hän toimi lyhyttavara-alalla; entä Edward? Edward vastasi jurosti, ettei toiminut millään alalla, mutta nuori mies ei ollut torjuttavissa — hänen alansa oli nähtävästi karaissut hänen tuntojansa. Herättivätkö kivihiilikaivokset Edwardin mielenkiintoa? Oliko hän käynyt siellä? Nuori mies kyseli niin vääjäämättömästi ja palasi asiaan niin monet kerrat, että seikka vihdoin alkoi Edwardille selvitä: hän oli joutunut erään urkkijan huomion esineeksi! Niin omituista kuin olikin, ärsytti tämä asia Edwardia arvostelemaan Peter Harriganin järjestelmää enemmän kuin kaikki hänen veljensä kaunopuheiset kertomukset Pohjois-Laaksossa harjoitetusta sorrosta.

20.

Pian päivällisen jälkeen saapui karkoitettu lähetystö, ruumiiltaan ja sielultaan uupuneena. He tiedustelivat Johann Hartmania, ja heidät neuvottiin huoneeseen, missä syntyi kiusallinen kohtaus. Kahdeksaa miestä ja yhtä naista, jotka olivat rohjenneet käydä sankarilliseen yritykseen ja olivat joutuneet rikoksen uhreiksi, ei ollut helppo saada uskomaan, että heidän ponnistuksensa ja uhrauksensa olivat ihan hukkaan menneet, ja he lausuivatkin arastelematta, mitä ajattelivat pettäjistään.

»Te olette yrittäneet saada meitä nousemaan!» huudahti Tim Rafferty. »Niin kauan kuin muistan, olette vaatineet isääni itseänne auttamaan — ja nyt, kun teemme, mitä tahdotte, jätätte meidät oman onnemme nojaan!»

»Me emme ole milloinkaan kehoittaneet teitä tekemään lakkoa», sanoi
Moylan.

»Ette tosiaankaan. Olette vain kehoittaneet meitä maksamaan veroa, jotta voitte itse nauttia lihavia palkkoja.»