»Sanotte olevanne voimattomat, mutta ette yritäkään!»

»Yritä! Tahdotteko meidän tukevan lakkoa, jonka ennakolta tiedämme epäonnistuvan? Yhtä hyvin voisitte ehdottaa, että paneudumme pitkäksemme ja annamme hiilivaunun kulkea ylitsemme. Me emme voi voittaa! Minä vakuutan, ettemme voi voittaa! Tuhoisimme vain järjestömme.»

Moylan intoutui yhtäkkiä. Hän oli nähnyt tässä piirissä toistakymmentä siellä täällä leimahtanutta lakkoa ja monia kymmeniä nuoria lakkolaisia, jotka olivat kodittomina, puutteeseen joutuneina, katkeroituneina purkaneet pettymyksensä häneen. »Sanotte, että voisimme tukea teitä varoillamme siinäkin tapauksessa, että yhtiö käyttäisi kaivoksissaan rikkureita. Mutta mihin siten joutuisimmekaan, Rafferty? Minä olen nähnyt monen yhdistyksen joutuvan karille, vaikka en olekaan vielä kovin vanha. Jos meillä olisi pankki, niin tukisimme kaikkia maan kaivosmiehiä; heidän ei tarvitsisi mennä työhön, ennenkuin ovat saaneet oikeutensa. Mutta ne rahat, joita nyt käyttelemme, ovat kaivosmiesten ansaitsemat — he ansaitsevat niitä nytkin kaivoksissaan, aivan samoin kuin sinä ja isäsi, Rafferty. He antavat meille rahoja ja sanovat: 'Käyttäkää ne yhdistyksen rakentamiseen. Käyttäkää ne niiden miesten hyväksi, jotka eivät ole järjestyneet — ottakaa ne hoiviinne, jotteivät alenna palkkojamme ja toimi rikkureina. Mutta älkää Jumalan nimessä niitä tuhlatko; me ansaitsemme rahamme kovalla työllä, ja ellemme näe tuloksia, ette saa meiltä enää mitään? Etkö käsitä, kuinka on asian laita? Ja kuinka se on meille tärkeä, paljoa tärkeämpi kuin vaivaisten palkkojemme menettäminen — vaikka ette suostukaan meistä mitään niin hyvää uskomaan. Teidän ei pidä puhua minulle niinkuin Peter Harriganin pojalle. Minä olin jarruttajapoika ollessani kymmenen vuoden ikäinen enkä ole ollut poissa kaivoksesta niin kauan, että asia olisi ehtinyt tyyten unohtua. Voitte uskoa, ettei minua pidä öisin valveilla toimeentulon pelko — olen näet hankkinut itselleni tietoja öisin opiskelemalla ja tiedän aina voivani saada toimen, joka minut elättää — vaan se pelko, etten käytä kaivosmiesten rahoja parhaalla tavalla, se ajatus, että olisin voinut hiukan vähentää heidän kurjuuttaan, jos olisin tehnyt niin tai ollut tekemättä näin. Tullessani tänne yöjunassa ajattelin koko ajan, junan kolketta kuunnellessani: 'Nyt tulen jälleen näkemään kärsimystä, tulen näkemään, kuinka muutamat kelpo miehet kääntyvät meitä vastaan, koska eivät voi käsittää, että me saamme yhä nauttia palkkaa, vaikka he saavat potkut. Kuinka saan heille selväksi, että työskentelen heidän puolestaan — niin väsymättömästi kuin tiedän työskenteleväni — ja ettei minua sovi syyttää heidän osakseen tulleista vaikeuksista?'»

Nyt puuttui puheeseen Wauchope. »Ei hyödytä puhua enempää. Minä huomaan, että olemme auttamattomissa. Me emme tahdo vaivata teitä, Moylan.»

»Vaivata minua!» huudahti Moylan. »Siitä ei kysymystäkään, kunhan pysytte aatteellemme uskollisina.»

Toinen nauroi katkerasti. »Te ette saa milloinkaan tietää, mitä teen.
Minun edessäni on maantie — sen tiedätte!»

»Menittepä minne tahansa, asia on aina sama: joko taistelette yhteenliittymisen puolesta tai olette painona, joka lankee meidän kannettavaksemme.»

Nuori johtaja kääntyi kaikkien lähetystön jäsenten puoleen, toisen toisensa jälkeen, kehoittaen heitä olemaan katkeroitumatta tästä epäonnistumisesta. Heidän tuli päinvastoin kääntää se hyödykseen jatkamalla kaivosmiesten yhteistunnon kasvattamista. Jokaisen tuli uhrata oma osansa, maksaa veronsa. Tärkeätä oli, että jokainen erotettu mies toimisi sytyttävänä kipinänä, kuljettaisi aatteen liekkiä maan toisiin kolkkiin. Kunhan jokainen teki velvollisuutensa, niin aivan pian olisivat tyhjät ne paikat, joista yhtiöt saivat »rikkureita».

21.

Hal katseli erikoisen huolestuneesti erästä lähetystön jäsentä — Mary Burkea. Mary ei ollut vielä virkkanut sanaakaan; toisten keskustellessa ja väitellessä hän oli istunut ääneti, huulet yhteen puserrettuina ja kädet nyrkissä. Hal arvasi, millaista raivoa tämän epäonnistumisen täytyi tytössä herättää. Hän oli noussut, taistellut ja toivonut, ja tuloksena oli se, minkä hän oli aina sanonut tulokseksi tulevan — ei mitään! Nyt Hal näki hänen uupumuksesta tummuneiden suurten silmiensä katseen suuntautuvan nuoreen johtajaan. Hal tiesi, että hänen mielessään tapahtui taistelu. Tulisiko hän nyt poistumaan lopullisesti riveistä? Siinä oli hänen luonteensa — ja samoin kaikkien toisten luonteiden koetinkivi.