Aluepäällikön ääni kajahti: »Jos aiotte tulla, nuori nainen, niin tulkaa nyt!»
Hal niiasi ujosti. »Oi herra Cotton! Tämä tulee niin äkkiarvaamatta!» Miesjoukko nauroi ja ulvoi, ja Hal astui alas tuolilta. Hän sijoitti keimailevin elein lesken-harson takaisin kasvoilleen ja astua sipsutti ruokahuoneen läpi. Saavuttuaan aluepäällikön luo hän tarttui sievästi arvoisan herran käsivarteen, ja niin hän asteli alas kadulle, hampaidensärkijä toisella kupeellaan ja Bud Adams jäljessä.
Nälkäiset miehet lakkasivat syömästä katsellakseen tuota näkyä. He lähtivät ulos ja kulkivat menijäin jäljessä nauraen, huutaen ja ivaillen. Toisia tuli joka suunnalta — joukon saavuttua asemalle oli suuri osa kylän asujaimistoa läsnä, ja kaikkialla kuului sanottavan: »Hän on Joe Smith! Tullut tuomaan sanaa yhdistyksen miehiltä!» Jykevät, hiilenmustentamat kaivosmiehet nauroivat, kunnes kyynelet piirsivät vaaleita juovia heidän kasvoihinsa; he kavahtivat toistensa kaulaan iloiten sortajia kohdanneesta onnistuneesta juonesta.
Jeff Cottonkaan ei voinut olla lausumatta tunnustustaan. »Enpä ole pirumpaa nähnyt!» mutisi hän. Hän suostui asian seuralliseen laatuun, koska arveli siten parhaiten vapautuvansa liian usein luonakäyvästä vieraasta ja väistävänsä vaaran mahdollisuuden. Hän saatteli lesken junaan, auttoi hänet vaunuun ja sijoitti vahtimiehet vaunun oville. Näiden kohteliaiden henkilöiden huomaavaisuus loppui vasta sitten, kun juna oli vierinyt kanjonia alaspäin ja ehtinyt pois Pohjois-Laakson rajoista.
25.
Hal riisui lesken vaatteet ja niiden mukana hilpeyden, jota oli miesten hyväksi osoittanut. Seurasi äkillinen vastavaikutus; hän havaitsi olevansa väsynyt.
Hän oli elänyt kymmenen päivää tapahtumien pyörteessä ennättäen tuskin ollenkaan nukkua. Nyt hän nojasi vaununistuimen selustaan kalpeana ja uupuneena. Hänen päätänsä särki, ja hän käsitti, että käynti Pohjois-Laaksossa oli kaiken kaikkiaan epäonnistunut. Hänessä ei ollut enää jälkeäkään siitä seikkailuhengestä, jonka yllyttämänä hän oli lähtenyt »käytännöllisen sosiologian kesäkursseille». Hän oli opetellut läksyänsä, oli yrittänyt sitä toistaa, mutta oli joutunut hylätyksi. Hän hymyili katkeraa hymyä muistellessaan sitä huoletonta ivaa, joka oli virrannut huulilta hänen astellessaan samaa kanjonia ylöspäin:
Kun ukko hiukan hyörii, niin kaikki pyörät pyörii, ei tehtaista hoppu lopu, ei. On tupakaksi panna, ei muukaan puutu manna, Ja liikeni koulullei.
Juna saapui Pedroon, Hal otti ajurin ja ajoi hotelliin. Hänellä oli lesken vaatteet mytyksi käärittyinä. Hän olisi voinut jättää ne junaankin, mutta viimeksikuluneiden kymmenen viikon aikana hänessä kehittynyt taloudellinen taipumus oli jo muuttunut tottumukseksi. Hän tahtoi jättää vaatteet takaisin mrs Zambonille. Luvatut rahat eukko voisi mieluummin käyttää lastensa ruokkimiseen. Molemmat tyynyt hän jätti junaan, koska arvaili hotellin voivan sietää sen vahingon.
Eteishalliin tultuaan Hal tapasi veljensä, jonka patriisikasvot ikävystyminen sai näyttämään inhimillisiltä. Siitä Halin päänsärky hiukan helpotti. Elämä oli ankara, elämä oli säälimätön, mutta siinä oli hänen edessään väsynyt, odottava Edward, hupaisen lohdutuksen tuoja.