Tuo tarjous oli tervetullut, sillä elämä tuntui irlantilaisesta pojasta tänä hetkenä sangen lohduttomalta. Hän oli vailla työtä, hänen isänsä oli raajarikko, koko perhe oli avuton ja puutteenalainen. Heidän täytyi tietenkin lähteä pois kotoansa; Raffertyn sukuun kuuluvilla ei ollut enää sijaa Pohjois-Laaksossa. Jumala yksin tiesi, minne he lähtisivät; Tim muuttuisi kulkuriksi, eläisi kaukana omaisistaan, kärsisi puutetta ja lähettäisi kotiin niukkoja säästöjänsä.
Hal katseli poikaa ja arvasi hänen ajatuksensa. Hän, Hal Warner, aikoi toimia odottamattomana auttajana tässä ja muutamissa muissa yhtä surullisissa tapauksissa. Hänellä oli oikeus merkitä shekkiin isän nimi, ja hän otaksui saavansa säilyttää tämän erioikeuden silloinkin, kun toimi kaivosonnettomuuden tapahduttua Harun al-Rasidina. Mutta kuinka kävi kaivosonnettomuuksissa ja epäonnistuneissa lakoissa, jos ei sattunut olemaan käsillä ketään Harun al-Rasidia? Ja miten oli niiden Pohjois-Laaksossa olevien laita, jotka eivät olleet kertoneet Halille oloistansa? Hän käsitti voivansa irtautua tästä seikkailusta ainoastaan kääntämällä sille selkänsä ja juoksemalla pakoon. Kauniilta näyttävä ja ihmeellinen kulttuuri oli tosiaankin kuin luukammion lattia tai taistelutanner; pistipä lapion mihin kohtaan tahansa, aina tuli näkyviin jotakin kauheata ja nousi nenään kuvottava löyhkä.
Rusickilla esimerkiksi oli vaimo ja kaksi lasta, mutta ei dollariakaan taskussaan. Hän oli tehnyt toista vuotta työtä Peter Harriganin kivihiilikaivoksessa kykenemättä kumminkaan tasoittamaan tiliänsä saman vanhan Peterin myymälässä. Hän voi kantaa kaiken maallisen omaisuutensa myttynä selässään, ja se seikka, tulisiko hän milloinkaan omaisuuttaan jälleen näkemään, riippui vanhan Peterin aluepäällikön ja poliisimiesten mieleenjohtumista. Rusick joutuisi kulkemaan, ammattiyhdistyksen hänelle ostama matkalippu taskussaan. Oli mahdollista, että hän saisi työtä muualla, mahdollista myös, ettei saisi; joka tapauksessa oli hänen elämänsä paras toivo saada tehdä työtä jollekin toiselle Peter Harriganille ja velkaantua jonkin toisen yhtiön myymälässä.
Serbialaisesta Hobinaisista ja meksikkolaisesta Hemandezista sopi sanoa samaa, se vain erona, että toisella oli neljä, toisella kuusi lasta. Bill Wauchopella oli vain vaimo — heidän lapsensa olivat kuolleet, Jumalan kiitos, sanoi hän. Jim Moylanin selitykset eivät näyttäneet häneen paljoa vaikuttaneen; hän oli aivan masentunut, aikoi lähteä kulkemaan päästääkseen itävaltioihin ja takaisin Englantiin. Tämäkö oli Amerikka, vapauden maa? Varmaa oli, että jos hän kertoisi kokemiaan, ei yksikään englantilainen kaivosmies häntä uskoisi.
Hal mainitsi miehille oikean nimensä ja osoitteensa ja sai heidät lupaamaan antaa tietoa itsestään. Hän sanoi tahtovansa heitä hiukan auttaa ja laski mielessään, kuinka paljon hänen piti heidän hyväkseen tehdä. Kuinka pitkälle ihmisen tulee mennä lievittäessään ympärillään näkemäänsä hätää, jotta voisi nautinnokseen aterioida hyvinvarustetussa klubissaan? Kuka kasuisti tuon ongelman ratkaisee, sanoo hänelle, kuinka suurelta osalta hänen tulee auttaa sitä puutetta, joka on tullut hänen tietoonsa, kuinka paljon sitä, jota näkee kaduilla, kuinka paljon sitä, josta lukee tarkastaessaan hallituksen kertomusta elinkustannusten lisääntymisestä. Missä määrin hänellä on oikeus sulkea silmänsä kulkiessaan kohti klubihuoneistoaan? Missä määrin hänellä on oikeus olla lukematta hallituksen tiedonantoja ollessaan lähtemässä morsiamensa kanssa päivällisille tai tanssiaisiin? Tällaisista ongelmista eivät korkeamman matematiikan tutkijat välitä; akatemiain viisaat ja kirkkojen pyhät miehet eivät hekään ole huolineet laatia ratkaisukaavoja, ja kun Hal nyt yritti saada asiasta selkoa yksinkertaisen ajatusaritmetiikan avulla, eivät tulokset olleet lainkaan tyydyttävät.
27.
Hal tahtoi mielellään keskustella Mary Burken kanssa; he olivat keskustelleet tutunomaisesti viimeisen kerran Jessie Arthurin ollessa Minettin luona, ja nyt Halin oli määrä lähteä pois pitkäksi ajaksi. Hänen teki mieli kuulla, mitä Mary suunnitteli tulevaisuuden varalle ja — mikä sitäkin tärkeämpää — millainen hänen mielialansa oli. Halin sosiologiset kesäkurssit eivät olleet menneet aivan hukkaan, jos hänen oli onnistunut hiukan lieventää tytön epätoivoa!
Hal ehdotti, että he lähtisivät sanomaan hyvästi John Edströmille, jonka hän oli nähnyt viimeksi äkkiä poistuttuaan MacKellarin luota Percy Harriganin junaan paetessaan. Alhaalla eteishallissa Hal ilmoitti aikomuksensa odottavalle veljelleen, joka ei lausunut mitään vastaväitettä, sanoihan vain lähtevänsä mukaan, ellei Hal pannut pahakseen. Edward ei huolinut tutustua irlantilaiseen Jeanne d'Arciin eikä kulkenut niin lähellä heitä, että olisi keskustelua häirinnyt, mutta tahtoi kumminkin suojata veljeänsä niin hyvin kuin osasi. Niin alkoi kuutamossa liikkua kulkue — etummaisina Hal ja Mary, sitten Edward, ja vihdoin Edwardin pöytäkumppani, »lyhyttavarain kauppamatkustaja»!
Hal oli hämillään aloittaessaan jäähyväiskeskusteluaan. Hän ei aavistanutkaan, millaiset olivat Maryn tunteet häntä kohtaan ja myönsi omantunnon soimausta tuntien, että oli hiukan peloittavaa käydä ottamaan asiasta selkoa! Hän ajatteli olevan parasta esiintyä hilpeänä, ja niin hän alkoi selittää, kuinka kauniisti Mary hänen mielestään oli käyttäytynyt lakon aikana. Mary ei kumminkaan vastannut siihen mitään, ja vihdoin Hal huomasi hänen mieltään rasittavan joidenkin lausumattomien ajatusten.
»Minulla on jotakin sanottavaa», aloitti Mary samassa. »Muutamia päiviä sitten tiesin, kuinka tahdoin asian lausua, mutta nyt en enää tiedä.»