»Sanokaa se niinkuin aikomuksenne oli», nauroi Hal.
»Ei; se oli katkeraa — ja nyt minä olen polvillani edessänne.»
»Minä en suinkaan toivo teille katkeruutta», virkkoi Hal yhä nauraen, »mutta minunhan tässä pitäisi olla polvillani teidän edessänne. Enhän minä ole saanut mitään aikaan.»
»Olette tehnyt mitä voitte — ja enemmän kuin me muut. Teidän tulee tietää, etten sitä unohda. Mutta tahdon sanoa teille sen toisenkin seikan.»
Mary käveli tuijottaen eteensä, kiihtyneenä puristaen kätensä yhteen.
»Mikä on se seikka?» kysyi Hal kokien yhä pysyä hilpeänä.
»Muistatteko päivän räjähdyksen jälkeen? Muistatteko, mitä sanoin — poislähtemisestä teidän kanssanne? Minä peruutan ne sanani.»
»Niin, luonnollisesti!» virkkoi Hal nopeasti. »Te olitte silloin epätoivoinen, Mary — ette tietänyt, mitä sanoitte.»
»Ei, ei! Se ei ole syynä. Mutta minä olen muuttanut mieltäni: en tahdo heittää itseäni hunningolle.»
»Sanoinhan sen», virkkoi Hal. »Yksikään mies ei ole niin arvokas.»
»Mitä puhuttekaan, nuori mies!» huudahti Mary. »Te osaatte puhua sievän lohduttavasti — mutta minä tahtoisin mieluummin sanoa teille totuuden. Minä näin sen toisen tytön, ja minä vihaan häntä!»