He kulkivat vähän aikaa mitään virkkamatta. Hal ymmärsi varsin hyvin, että asia oli vaikea. »En tahdo esiintyä rikkiviisaana neuvojana», sanoi hän leppoisasti, »mutta voitte uskoa, että muutatte senkin mielipiteenne toiseksi. Tuonnempana ette enää häntä vihaa, vaan surkuttelette.»
Mary nauroi karusti. »Onko tuo olevinaan leikinlaskua?»
»Minä tiedän, että se voi sellaiselta näyttää. Mutta kerran tulette sen kokemaan niinkuin sanon. Teillä on ihmeellinen aate, jonka puolesta saatte elää ja taistella; hänellä sitävastoin» — Hal epäröi hetkisen, koska ei ollut itsekään oikein selvillä asiasta — »hänellä on ylen paljon opittavaa, ja voi käydä niinkin, ettei hän opi sitä milloinkaan. Häneltä jäävät kokematta eräät hienot asiat.»
»Minä tiedän erään hienon asian, jota vaille hän ei aio jäädä», virkkoi Mary tuimasti, »ja se on mr Hal Warner». Käveltyään hetkisen ääneti hän jatkoi: »Teidän tulee ymmärtää, mr Warner —»
»Mitä ajattelettekaan, Mary!» huudahti Hal. »Älkää kohdelko minua sillä tavalla! Minä olen Joe!»
»Olkoon menneeksi», sanoi Mary, »saatte olla Joe. Se palauttaa mieleenne sievää seikkailua — kuinka olitte muutamia viikkoja työmiehenä. Niin, siinä on eräs osa kerrottavaani. Minä olen ylpeä, vaikka olenkin vain kaivosmiehen tytär, ja taannoin minä löysin oman sijani.»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Hal.
»Ettekö ymmärrä? Ettekö tosiaankaan?»
»En tosiaankaan», vastasi Hal.
»Te ette ymmärrä ollenkaan naisia, Joe. Ettekö arvaa, mitä se tyttö minulle teki? Minä olin hänelle kuin jokin ilkeä hyönteinen. Hän ei varmaan tietänyt, olenko sitä lajia, joka puree, mutta ei siitä huolinut — heitti minut pois, noin» — Mary teki kädellään liikkeen kuin olisi huitaissut pois jonkin ahdistavan hyönteisen.