Mary vaikeni ja hengitti syvään. Hal ei virkkanut mitään, ja kertomus jatkui: »Minä olen seikan itselleni selvittänyt, Joe! En tahdo teidän pitävän minua parempana kuin olen. Minä kysyin itseltäni: Vihaatko häntä niin kuolettavasti kaivoksissa olevien miesten tähden? Vai sen miehen tähden, jonka tahtoisit omaksesi ja joka on nyt hänen? Ja minä tiesin, mitä tuohon vastaisin. Mutta sitten kysyin itseltäni vielä: Tahtoisitko olla tuon naisen kaltainen, jos voisit? Tahtoisitko tehdä, mitä hän nyt tekee — tahtoisitko ottaa sen tunnollesi? Ja niin totta kuin Jumala minut kuulee, Joe, minä puhun totta: en olisi tahtonut niin tehdä! En yhdenkään tässä maailmassa elävän ihmisen mieliksi!»
Mary oli puhuessaan kohottanut nyrkkiinpuristetun kätensä. Nyt hän antoi sen jälleen vaipua ja kulki eteenpäin vilkaisemattakaan kumppaniinsa. »Vaikka tuhat vuotta yrittäisit, Joe, et sittenkään voisi kokea sellaista kuin minä siellä Minettin luona. Millainen häpeä — ei se, mitä hän minulle teki, vaan se, millaiseksi hän teki minut omissa silmissäni! Minä, juopon kaivosmiehen tytär, ja hän — en tiedä, kuka hänen isänsä on, mutta hän itse on jonkinlainen prinsessa ja tietää sen. Ja juuri se on tärkeätä, Joe! Ei se, että hänellä on niin paljon rahaa ja koruja, että hän osaa puhua ja etten minä osaa, että hänen äänensä on kaunis, minun sitävastoin ruma tässä raivotessani. Ei, vaan se, että hän on niin varma! Se on oikea sana siinä asiassa; hän on varma — varma! Hänellä on hienot vaatteet ja korut, hänellä on ne aina ollut, hänellä on oikeus ne omistaa! Ja minulla ei ole oikeutta omistaa muuta kuin vaivani ja vaikeuteni, minua ahdistaa joka päivä puute ja pelko, minulla ei ole edes kattoa pääni päällä! Tiedäthän, Joe, että minussa on sisua — miilua ei ole helppo masentaa; mutta kun minulle siten osoitettiin, minne kuuluin, minä menin ja piilouduin, kaivoin kasvoni lokaan raivoissani. Sanoin itselleni: Se on totta! Hänessä on jotakin parempaa kuin minussa! Hän on jollakin tavoin hienompi olento. — Katsokaa näitä käsiä!» Hän ojensi niitä kuutamossa nopein kiihkein elein. »Hänellä on oikeus saada mies omakseen, ja minä olen houkkio, kun olen milloinkaan uskaltanut kohottaa katsettani häneen. Minun täytyy nähdä hänen lähtevän pois ja täytyy ryömiä takaisin rappeutuneeseen vanhaan hökkeliini. Niin, siinä on totuus! Ja kun sanon sen miehelle, mitä luulette hänen vastaavan? Hän sanoo minulle aivan ystävällisesti ja lempeästi, että minun tulee tyttöä sääliä! Hyvä Jumala, onko milloinkaan sellaista kuultu?»
Syntyi pitkä vaitiolo. Hal ei olisi nyt kyennyt mitään sanomaan, vaikka olisi tahtonutkin. Hän tiesi tulleensa etsimään juuri tätä. Tässä oli luokkataistelun sielu kaikessa alastomuudessaan!
»Nyt olen siitä selviytynyt», jatkoi Mary puhettansa, kädet nyrkissä ja äänessä vastaava sävy. »En ole enää orja; minulla on aivan yhtä hyvä oikeus elää kuin jollakin ylhäisellä naisella. Tiedän hyvin, etten koskaan pääse siihen elämään, en saa milloinkaan pukea ylleni hyviä vaatteita, en asua kunnollisessa kodissa enkä saa miehekseni häntä, jonka tahtoisin saada; mutta minä tiedän tehneeni jotakin vapauttaakseni työväestöä siitä häpeästä, jonka alaisena se on ollut. Sen on lakko minulle opettanut, Joe! Lakko osoitti minulle tien. Me olemme joutuneet tällä kertaa tappiolle, mutta se ei sittenkään vaikuta niin paljoa kuin kenties luulette. Minä järjestän vielä lakkoja, ja kaikkia ne eivät varmaankaan saa epäonnistumaan!»
Mary päätti puheensa, ja Hal asteli hänen vierellään, mielessä ristiriitaisten tunteiden taistelu. Hänen näkemyksensä oli sittenkin ollut oikea: Mary tulisi järjestämään vieläkin lakkoja. Hal oli siitä iloinen ja ylpeä; mutta sitten johtui mieleen ajatus, että tämän tytön jatkaessa katkeraa taistelua, hän, mies, istuisi klubissaan nauttien pöydän herkkuja!
»Mary», sanoi hän, »minä häpeän itseäni —»
»Suotta, Joe! Teillä ei ole mitään syytä hävetä. Ettehän ole itse valinnut syntymäsijaanne —»
»Enpä kylläkään, Mary. Mutta kun tietää, ettei ole maksanut mitään kaikesta siitä, mitä on eläessään nauttinut, niin varmaan voi ainakin hävetä. Toivottavasti ette minua vihaa niinkuin toiset.»
»En ole milloinkaan vihannut teitä, Joe! En hetkeäkään! Tunnustan teille avoimesti, että rakastan teitä niinkuin ennenkin. Voin sen sanoa, koska en nyt tahdo teitä omakseni; olen nähnyt sen toisen tytön ja tiedän, ettette olisi milloinkaan minuun tyytyväinen. En tiedä, onko oikein se sanoa, mutta ajattelen, ettette tule olemaan oikein tyytyväinen häneenkään. Joka tapauksessa tunnette itsenne onnettomaksi — Jumala teitä auttakoon!»
Tytön viimeksi lausumat sanat osoittivat hänen nähneen syvälle miehen sydämeen, niin syvälle, ettei Hal rohjennut mitään vastata. He kulkivat katulyhdyn ohi, Mary katsahti häneen ensimmäisen kerran tämän kävelyn aikana ja huomasi hänen kasvoissaan kiusaantuneen ilmeen. Hänen äänensä muuttui samassa helläksi. »Joe», sanoi hän, »te näytätte heikolta. On hyvä, että lähdette täältä pois!»