»Eikö ole työtä?»
»Olin kaksi päivää rautatietöissä. Irroitettiin kiskoja. Maksoivat kaksi dollaria viisikolmatta senttiä päivässä. Mutta sitten työ loppui.»
»Oletteko yrittänyt kaivoksiin?»
»Mitä? Minäkö? Ne jo tuntevat minut. Kävin San Joséssa. Kaivospäällikö sanoi: 'Korjaa luusi täältä helvettiin, sinä vanha veijari! Sinulle ei anneta enää työtä tässä piirissä!'»
Hal katseli Mikkoa ja huomasi, että hänen likaiset vanhat kasvonsa olivat alakuloiset ja kalpeat ja kumosivat hänen sanojensa hilpeyden. »Olemme tässä syömään menossa», sanoi Hal. »Ettekö lähde mukaan?»
»Aivan varmasti!» virkkoi Mikko kerkeästi. »Ruoka maittaa nyt hyvinkin.»
Hal esitteli »mr Edward Warnerin», joka sanoi: »Hyvää päivää.» Hän tarttui vastahakoisesti vanhan slovakin hänelle ojentamaan käteen, mutta ei kyennyt karkoittamaan kasvoistaan ärtynyttä ilmettä. Hänen kärsivällisyytensä oli ihan lopussa. Hän oli toivonut löytävänsä kunnolliset ravintolan ja saavansa kelvollista ruokaa, mutta nyt oli tietenkin kaikki nautinto tiessään, kun tuo vanha hörppijä tulisi istumaan vastapäätä.
He astuivat ravintolaan, joka oli auki kaiken yötä. Hal ja Mikko tilasivat juustovoileipiä ja maitoa, ja Edward istui ihmetellen veljeänsä, joka voi nauttia sellaista ravintoa. Ystävykset kertoivat syödessään tarinansa, ja Vanha Mikko löi kämmenellään polveensa ja huudahteli iloisesti kuullessaan Halin rohkeista tempuista. »Aika poika!» huusi hän ja lisäsi sitten Edwardin puoleen kääntyen: »Eikö olekin sievä poika, häh?» Samassa hän taputti Edwardin olkapäätä. »Juudaan nimessä, eivätpä voi mitään minun apumiehelleni!»
Mikko Sikoria oli nähnyt Halin viimeksi Pohjois-Laakson vankilan ikkunassa. Silloin Mikko oli jakanut Halin nimikirjoituksia, ja Bud Adams oli hänet pidättänyt. Kaivospoliisi oli marssittanut hänet voima-aseman takana olevaan vajaan, missä hän oli tavannut Kayserin ja Kalovacin, jotka oli samoin pidätetty.
Mikko kuvaili asian yksityiskohtia vilkkaasti kuten ainakin. »'Hei mister Bud', sanoin minä, 'jos aiotte toimittaa minut täältä pois, tahdon ottaa mukaan kamssuni'. 'Mene helvettiin kamssujasi hakemaan', vastasi hän. Minä sanoin: 'Mister Bud, tahdon saada tilini'. Hän: 'Kyllä minä sinulle tilin annan!' Tyrkki minua ja paiskasi kumoon. Sitten tempasi minut jälleen seisaalleni ja tyrkkäsi ulos. Minä näin ison automobiilin odottamassa ja sanoin: 'Pyhä Juudas! Pääsenkö ajelemaan? Minä miesparka olen jo viidenkymmenen vuoden vanha, mutta en ole ollut koskaan automobiilillä ajelemassa. Olen jo ajatellut, että kuolen ilman sitä huvia!' Sitten ajettiin kanjonia alas, minä katselin ympärilleni, näin vuoret molemmin puolin, tunsin naamassani vilpoisan tuulen ja sanoin: 'Hyvin teitte, mister Bud, minä en unohda tätä matkaa koskaan. Ei tule enää näin hupaista aikaa elämässäni.' Hän sanoo: 'Kitasi kiinni, sinä vanha riiviö!' Sitten tulimme tasangolle, ja ajoimme Black Hillsiin. Siellä pysähdyttivät ja sanoivat: 'Ulos tästä, te nartunpojat.' Ja siihen ne meidät jättivät oman onnemme nojaan. Sanoivat: 'Jos tulette takaisin, niin ei muuta kuin suolet pellolle!' Ajoivat pois, minkä ennättivät, ja meidän täytyi kävellä seitsemän tuntia, ennenkuin pääsimme ihmisten ilmoille. Mutta minä en siitä huolinut, pyytelin itselleni vähän syötävää ja sain sitten työtä rautatiellä. Paha oli vain mieleni, kun en tietänyt, olitko päässyt vankilasta, ja ajattelin, etten saisi enää koskaan nähdä apulaistani.»