Päätös on laaja, suunnilleen kymmenentuhatta sanaa, ja sen lainopilliset yksityisseikat eivät herättäisi lukijassa mielenkiintoa. Riittää, kun painatamme tähän tärkeimmät kohdat. Lukijaa kehoitetaan huolellisesti tutkimaan nämä kohdat ja pitämään oikeusistuimen tuomitseman rikkomuksen ohella silmällä myöskin asian laajempia seuraamuksia. Rikos oli niin ennenkuulumaton, että tuomarit, miehet, jotka oli valittu toimeensa, koska olivat erikoisen hyvin perehtyneet rikosasioihin, katsoivat olevan aihetta sanoa: »Me emme löydä kirjoista yhtäkään sellaisen petoksen esimerkkiä, ja meidän on pakko etsiä vapaassa maassa voimassaolevan lain kirjainta ja henkeä voidaksemme arvostella sellaista menettelyä.» Huomattakoon vielä, ettei tämä »ennenkuulumaton rikos» ollut suinkaan intohimosta, vaan harkinnasta aiheutunut; se oli rikos, jonka olivat harkiten suunnitelleet ja suorittaneet valtavan voimakkaat voitonhimoiset yhtymät. Koettakoon lukija kuvitella, millainen on sieluelämä niissä rikkaissa miehissä, jotka määräsivät tämän rikoksen suoritettavaksi säilyttääkseen ja lisätäkseen rikkauttaan, koettakoon ymmärtää, kuinka sellaiset miehet suhtautuvat avuttomiin työläisiinsä, ja kysyköön hän sitten itseltään, onko »Kuningas Kivihiilessä» ainoatakaan tekoa, jota sellaiset miehet eivät olisi häikäilemättä määränneet suoritettavaksi.
Tuomioistuimen päätöksessä kuvaillaan ensin asia suurin piirtein käyttäen enimmäkseen syytetyn Farrin asianajajan tiedonantoja, joten seuraavaa esitystä voidaan pitää kivihiiliyhtiöiden omana selostuksena. »Jokaisen kaivosaukon ympärillä sijaitsevat yhdessä ryhmässä vaakahuone, toimisto, myymälät, vajat ja ulkorakennukset ja niiden läheisyydessä, kivenheiton päässä, kaivosmiesten asunnot, jotka on rakennettu kaivosyhtiön maalle ja ovat yhtiön omaisuutta. Kaikki kaivosalueella asuvat ovat yhtiön palveluksessa. Mitään muuta teollisuutta ei ole. Tämä on 'the camp'. Kaikilla kahdeksalla kaivosalueella näyttävät vallinneen yhdenlaiset olosuhteet: Amerikan Yhdistyneiden Kaivosmiesten (United Mine Workers of America) järjestäjiä tai agitaattoreita estettiin pääsemästä kaivosalueelle, mikäli suinkin oli mahdollista pitää heitä loitolla, ja siinä tarkoituksessa oli asetettu vahtimiehiä niiden rajoille. Eräs näistä 'suljetuista kaivosalueista', 'Walsen', oli vielä oikeudenkäynnin kestäessä suljettu, sen ympärillä oli lokakuussa 1913 sattuneen lakon alkaessa pystytetty aitaus; Rouse ja Cameron olivat osittain, eivät koskaan täydellisesti, aidatut. Yhtiö vaati kaikilta kaivosalueille saapuvilta henkilöiltä passeja, ja tätä väitetään 'teollisuudelle välttämättömäksi' toimenpiteeksi.»
Tuomioistuimen päätöksessä lausutaan edelleen: »Sotaväkeä saapui paikalle toukokuussa 1914, ja yhtäpitävien todistajain lausuntojen mukaan ei senjälkeen tapahtunut mitään vakavia väkivaltaisuuksia, vaan järjestys säilyi vaaleihin asti ja niiden jälkeen aina tähän oikeudenkäyntiin saakka.
Näiden olojen vallitessa muuttivat paikalliset viranomaiset (Board of County Commissioners) eräitä vaalipiirejä siten, että jokainen kaivosalue tuli muodostamaan oman vaalipiirinsä. Yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta, missä vaalipiiriin luettiin vielä muutamia karjakartanoita, vaalipiirien rajat noudattivat kunkin kaivosalueen rajoja, jotka eräissä tapauksissa olivat aidoilla suojatut ja joka tapauksessa asestettujen vartioiden suojelemat. Tämän ennenkuulumattoman toimenpiteen nojalla tulivat vaalit toimitettaviksi yksinomaan kivihiiliyhtiöiden omistamalla alueella ja heidän silmälläpitonsa alaisina, ja yhtiö ratkaisi, kuka sai tulla tälle tarkoituksellisesti rajoitetulle vaalialueelle, kuka ei.
Mainittua yhtä poikkeusta lukuunottamatta omistivat kivihiiliyhtiöt kaiken maan ja kaikki rakennukset siten muodostetuissa vaalipiireissä; jokainen niillä alueilla asuva henkilö oli yhtiöiden tai toisten niiden yhteydessä olevien yhtiöiden palveluksessa: jokainen tuomari, kirjuri ja vaalivirkailija oli kivihiiliyhtiöiden palveluksessa, lukuunottamatta erästä kapakoitsijaa, joka taas oli Farrin yhtiökumppani.
Vaalihuoneistot sijaitsivat yhtiöiden alueilla ja rakennuksissa; yhtiöt pitivät vaaliluetteloita yksityisissä toimistoissaan tai rakennuksissaan käsitellen niitä yksityisomaisuutenaan.
Julkiset vaalipiirit ja julkinen vaalitoiminta oli niinmuodoin saatettu yksityisten kivihiiliyhtiöiden ehdottoman vallan ja tarkastuksen alaiseksi, ja yhtiöt käyttivät vaaleja samoinkuin kaivoksiaan omiin yksityisiin tarkoituksiinsa. Julkiselle vaalipaikalle ei päässyt kukaan julkisessa enempää kuin yksityisessäkään tarkoituksessa, elleivät nämä yksityiset yhtymät antaneet nimenomaista lupaa.
Tätä oikeuttaan määrätä, kuka sai saapua niinsanotuille vaalialueille, yhtiöt näyttävät käyttäneen kaikkia säätyluokkia, kauppiaita, liikemiehiä ja ketä hyvänsä vastaan ja huolimatta siitä, oliko heidän asiansa yleis- vai yksityisluontoinen. Näyttääpä kerran käyneen niinkin, että virka-asioissaan matkustavalta valtion kuvernööriltä ja kenraaliadjutantilta kiellettiin pääsy erääseen näistä suljetuista kaivosalueista. Itse vaalipäivänä voivat Waken-kaivosten demokraattiset vaalivalvojat, joihin kuului muiden muassa Neelley, demokraattien sheriffiehdokas, päästä vaalialueelle ja uumille ainoastaan sotaväkiosaston suojelemina, ja sotamiehet jäivät sinne vartioimaan koko päiväksi ja osaksi yötä…
Jos olisi vielä joitakin epäilyksiä, mitä tulee suljettujen kaivosalueiden oloihin ja siihen, että demokraattisen puolueen edustajia estettiin pääsemästä asioita pohtimaan näille suljetuille alueille, niin sellaiset epäilykset hälventää lopullisesti todistaja Weitzelin lausunto. Weitzel asui Pueblossa ja oli Colorado Fuel and Iron Companyn toimeenpaneva johtaja; Rouse, Lester, Ideal, Cameron, Walsen, Pictou ja McNally kuuluivat hänen vaalipiiriinsä. Kaivokset olivat hänen valvontansa alaiset, ja Coloradossa ei ollut siinä suhteessa ketään ylempää yhtiön virkamiestä, yhtiön presidenttiä lukuunottamatta; ylivalvoja ja muut virkailijat olivat hänen alaisiansa. Sotaväki saapui toukokuun 1 p:nä 1914 ja piti alueita miehitettynä tammikuuhun 1915. Hän yritti torjua kaikilta kaivoksilta väkeä, joka ei ollut yhtiön mielen mukaista; kaivokset olivat yksityisomaisuutta, ja yhtiö käsitteli niitä sen mukaisesti; yhtiö ja sen virkailijat otaksuivat hänen oikeutenaan olevan ratkaista, kuka sai kaivosalueille saapua, kuka ei; jos henkilö voi saada portilla olevan miehen tai kaivosten ylivalvojan uskomaan, ettei ollut missään yhteydessä yhtyneiden kaivosmiesten kanssa tai heidän palveluksessaan agitaattorina, niin hänet päästettiin kaivosalueelle. 'Yksikään henkilö, jota pidimme vastustajanamme, ei päässyt kaivoksille seurustelemaan eikä muuten. Hän ja hänen alaisensa virkailijat katsoivat voivansa ratkaista, tuliko henkilö sinne agitaatiotarkoituksessa vai muuten. Mr Mitchell, demokraattisen komitean esimies, katsottiin agitaattoreihin ja suoranaisesti tai välillisesti Yhtyneisiin Kaivosmiehiin kuuluvaksi; mr Neelley, demokraattien sheriffiehdokas, luettiin lakkolaisiin kuuluvaksi ja hänen luonnettaan pidettiin moitittavana. Sotaväki palautti tullessaan rauhan ja säännölliset olot; senjälkeen ei sattunut minkäänlaisia mellakoita eikä yhtiö pelännyt sotaväen paikalla ollessa mitään muuta kuin työväen keskuudessa harjoitettua kiihoitustyötä. Kun kysyttiin, oliko hän ehkäissyt kaivosalueilla tapahtuvia keskusteluja, siten tehden mahdottomaksi yhtiönkin kannan omaksumisen, vastasi todistaja: 'Me emme sellaista suosineet.' Yhtiö ei rohkaissut järjestäjiä saapumaan kaivoksille, käyttäytyivätpä he kuinka rauhallisesti tahansa, henkilöiden ei sallittu tulla kaivoksille keskustelemaan yhtiön palveluksessa olevien kanssa periaatteellisista kysymyksistä, väittelemään heidän kanssaan tai vetoamaan heidän järkeensä tai juttelemaan asioista järkevään tapaan, koska kokemuksesta tiedettiin, että jos heidän sallittiin tulla, he alkaisivat uhata väkivaltaisuuksilla. Ja ellei väkivaltaisuuksia heti ilmenisikään, voivat miehet pelästyä ja lähteä pois, ja yhtiö varoi menettämästä virkailijoitansa. Todistajalta kysyttiin, riippuiko viranomaisen ratkaisusta, oliko henkilöllä asiaa kaivoksille vai ei, ja hän vastasi, että ylivalvoja luultavasti tiedusteli tulijan asiaa ja että jokainen, jolle Farr kehoitti myöntämään pääsyluvan, todennäköisesti sen sai…
Vain kerta yritettiin pitää poliittista kokousta näillä suljetuilla alueilla. Joseph Patterson, joka yritti kokousta pitää, kertoo siitä todistuksessaan seuraavasti: