»Mutta luulisipa yhtiön —»
»Yhtiö antaa vuokralle kapakkarakennuksen — muusta se ei välitä.»
»Mutta täytyyhän niiden välittää työmiestensä kelpoisuudesta!»
»Työmiehiä he saavat uusia kuinka paljon hyvänsä. Ellet kelpaa työhön, sinut potkaistaan pois, ja siinä koko juttu.»
»Onko niin helppo saada taitavaa työväkeä?»
»Hiilen kaivaminen ei kysy erinomaista taitoa. Sitä vaatii luittenne varjeleminen — ja jos teidän kannattaa ne rikkoa, niin yhtiö puolestaan kestää asian.»
He olivat saapuneet pienen hökkelin luo; Mary seisoi hetken mitään virkkamatta. »Puhun jälleen katkerasti!» huudahti hän sitten äkkiä. »Siitä huolimatta, että lupasin käyttäytyä seurallisesti! Mutta sattuu aina asioita, jotka kumoavat päätökseni.» Hän kääntyi äkkiä ja juoksi sisään. Hal seisoi vähän aikaa aprikoiden tulisiko tyttö takaisin; sitten hän päätti, että tuo oli merkinnyt hyvää yötä, ja lähti hiljalleen kulkemaan katua alaspäin.
Hän taisteli todellista mielenmasennusta vastaan, ensimmäisen kerran Pohjois-Laaksoon tultuaan. Toistaiseksi hänen oli onnistunut pysytellä asioista jossakin määrin loitolla voidakseen katsella tätä teollisuusmaailmaa ennakkoluulottomasti. Mutta tänä iltana oli Maryn herättämä säälintunne vetänyt hänet syvemmälle. Hän voi epäilemättä auttaa tyttöä, löytää hänelle työtä ympäristöstä, joka ei ollut siinä määrin musertavaa; mutta nyt hänen mieleensä nousi kysymys: kuinka paljon mahtoikaan kaivosalueilla olla nuoria ja intomielisiä, elämää ikävöiviä nuoria naisia, joita musersi köyhyys ja juoppouden aiheuttama taakka?
Halin ohi kulki hämärässä mies, joka tervehti häntä nyökäten ja kättään heilahduttaen. Hän oli kunnianarvoisa herra Spragg, jonka virallisena tehtävänä oli taistella väkijuomapaholaista vastaan Pohjois-Laaksossa. Hal oli ollut edellisenä sunnuntaina pienessä valkoisessa kirkossa ja oli kuullut kunnianarvoisen Spraggin ahdasoppisen saaman, jossa pirskotettiin runsaasti karitsan verta ja selitettiin seurakunnalle, missä ja miten he tulisivat saamaan korvauksen tässä murheen laaksossa kokemistaan kärsimyksistä.
Millaiselta ilkeältä ivalta tuo tuntuikaan! Ihmiset olivat epäilemättä aikoinaan uskoneet sellaisia oppeja, olivatpa suostuneet menemään roviollekin niiden puolesta. Mutta nyt ei kukaan mennyt niiden vuoksi poltettavaksi — päinvastoin: yhtiö pakotti jokaisen työmiehen maksamaan niukasta ansiostaan osansa, jotta niitä voitiin yhä saarnata. Kuinka voi pahin uskonkiihkoilijakaan tutustua sellaiseen asiainjärjestelyyn alkamatta epäillä omaa hurskauttaan? Jossakin Yleiseksi Polttoaine-Yhtiöksi nimitetyn suuren osingonmaksukoneen yläpäässä täytyi olla jokin pirullinen äly, joka oli koko asian suunnitellut ja antanut käskynsä kirkolliselle esikunnalle: »Me tahdomme omaksemme nykyisyyden — jätämme teille tulevaisuuden! Me tahdomme ruumiit — jääkööt sielut teidän huostaanne! Opettakaa niille taivaasta, mitä haluatte — kunhan annatte meidän ryöstää heitä maan päällä!»