Tätä pirullista ohjelmaa noudattaen kunnianarvoinen Spragg voi kiivailla väkijuomapaholaista vastaan, mutta ei virkkanut sanaakaan väkijuomamyymäläin vuokralleantamisen tuottamista voitto-osingoista eikä niistä paikallisista politikoitsijoista, jotka elivät yhtiön avustuksen ja anniskelusta koituvien voittovarojen nojalla. Hän ei maininnut mitään nykyaikaisen terveystieteen tuloksista, jotka osoittavat liikarasituksen olevan alkoholihimon syynä. »Tehdasjuoppous» ei näyttänyt kuuluvan Yleisen Polttoaine-Yhtiön teologialle tuttuihin käsitteisiin! Sellaista saarnaa kuunnellessaan ei olisi tosiaankaan arvannut, että sen kuuntelijat olivat ruumiillisia olentoja, ja yhtä mahdoton olisi ollut saarnan nojalla aavistaa, että saarnaajallakin oli ruumis, jota ruokki hänen opettamiensa liian ankaran työn ja liian heikon ravinnon riuduttamien palkkaorjien hankkima ravinto!
14.
Tämän järjestelmän uhrit olivat enimmältä säikytettyjä ja puhuivat kärsimistään vääryyksistä vain kuiskaten, mutta Hal tuli huomaamaan, että kaivosalueella oli eräs paikka, missä he eivät voineet pysyä äänettöminä, vaan sallivat vääryyden tuntonsa voittaa pelon. Tämä paikka oli koko kaivoselimistön keskipiste, sen hermostollisen tarmon keskus, tai vertausta vaihtaaksemme se tuomioistuin, jossa kaivosmies kuuli tuomionsa — joko hyvinvointiin tai puutteeseen ja epätoivoon johtavan.
Se paikka oli siinä, mihin hiili tuli kaivoksesta punnittavaksi ja kirjaan merkittäväksi. Kaivoksesta tultuaan lähti jokainen hiilenkaivaja sinne. Siellä oli taulu, jossa nähtiin hänen numeronsa ja hänen sinä päivänä lähettämiensä vaunujen paino. Ja jokainen mies, oppimattominkin, oli perehtynyt englanninkieleen sen verran, että sai asiasta selkoa.
Hal oli vähitellen tullut käsittämään, että tässä oli varsinainen asiain näyttämö. Useimmat miehet katsahtivat tauluun ja lähtivät sitten vaivalloisesti astumaan, hartiat kumarassa, mitään virkkamatta ja sivuilleen vilkaisematta. Toiset murisivat itsekseen tai — se merkitsi aivan samaa — murisivat toisilleen vierailla kielillänsä. Mutta suunnilleen joka viides osasi puhua englanninkieltä; ja kului tuskin yhtäkään iltaa, jona joku ei purkautunut puhumaan, puinut nyrkkiänsä päin taivasta tai vaakamestaria — hänen selkänsä takana. Sellaisen murisijan ympärille saattoi kerääntyä toisia; huomattava oli, että aluepäällikkö tavallisesti oli läheisyydessä sinä hetkenä.
Eräässä sellaisessa tilaisuudessa Hal huomasi ensi kerran vanhan Sikorian, harmaahapsisen slovakin, joka oli viettänyt kaksikymmentä vuotta näiden seutujen kaivoksissa. Kaikkien kuluneina vuosina kärsittyjen vääryyksien synnyttämä katkeruus kuohahti Vanhan Mikon mielessä, kun hän huutaen mainitsi määriänsä: »Yhdeksäntoista, kaksikolmatta, neljäkolmatta, kaksikymmentä! Onko tuo minun painoni, mestari? Luuletteko minun uskovan, että se on painoni?»
»Se on painonne», lausui vaakamestari kylmästi.
»Juudan nimessä, silloin on vaakanne väärä! Katsokaa vaunua, vaunu on iso! Mitatkaa vaunu, mister, seitsemän jalkaa pitkä, puolineljättä jalkaa korkea, neljä jalkaa leveä. Ja tekö sanotte sen vetävän vain kaksikymmentä?»
»Et lastaa kunnollisesti», sanoi vaakamestari.
»En lastaa kunnollisesti?» toisti vanha kaivosmies.