22.
Hal oli hyvillään siitä, että sai nyt työskennellä oikeana kaivosmiehenä. Asia oli askarruttanut hänen mieltänsä pitkät ajat, mutta kävi niinkuin ihmiselle usein elämässä käy: todellisuuden ensimmäinen kosketus tuhosi monivuotisten kuvittelujen tulokset. Se tuhosi kerrassaan kaiken kuvittelun; Hal huomasi, että hänen tarmonsa, henkinen samoinkuin ruumiillinenkin, kului tuskain sietämisessä. Jos joku olisi aikaisemmin hänelle kertonut, kuinka kamalaa oli yrittää tehdä työtä viiden jalan korkuisessa komerossa, hän ei olisi sitä uskonut. Se muistutti eräitä Euroopan vanhoissa linnoissa nähtävinä olevia kauheita kidutuskojeita, »rautaista neitoa» ja »espanjalaista kaulusta». Halin selkää poltti kuin olisi siinä liikutettu edestakaisin hehkuvaa rautaa; joka nivel ja lihas tuntui tuskasta kiljaisevan. Tuntui siltä kuin hän ei olisi voinut milloinkaan oppia muistamaan, että pään päällä oli rosoinen kivikatto — hän iski päänsä siihen kerran toisensa jälkeen, kunnes kallo oli täynnä haavoja ja ruhjevammoja. Hänen päätänsä pakotti niin tuimasti, että hän oli menettää näkönsä eikä tietänyt muuta neuvoa kuin heittäytyä pitkäkseen maahan.
Vanha Mikko Sikoria nauraa irvotti. »Tuttu juttu. Kuin totuttamaton muuli! Vielä se siitä terästyy!»
Hal muisti isot, paksut rustot juhtainsa kupeissa, siinä kohden, mistä valjaat niitä hieroivat. »Niin, minä olen totuttamaton muuli, aivan varmasti!»
Oli hämmästyttävää, kuinka monella tavalla ihminen voi rikkoa ja ruhjoa sormiansa lastatessaan hiilimyhkyröitä vaunuun. Hän otti kintaat käteensä, mutta ne kuluivat rikki jo samana päivänä. Lisäksi tuli kaasu ja ruudinhaju, joka oli ihan tukehduttaa, ja hiilentomusta ja heikosta valaistuksesta aiheutuva hirmuinen silmien polte. Silmiä ei käynyt mitenkään hierominen, sillä kaikki ympärillä oli yhtä likaista ja pölyistä. Olisiko kukaan voinut kuvitella sellaista tuskaa — kukaan niistä hienoista naisista, jotka matkustivat salonkivaunuissa, istuen pehmeillä istuimilla, tai nojasivat höyrylaivan kaiteeseen etelän aurinkoisilla merillä?
Vanha Mikko oli hyvä uudelle apumiehelleen. Mikon selkä oli köyrtynyt ja hänen kätensä olivat känsittyneet neljäkymmentä vuotta kestäneessä ankarassa työssä, joten hän kykeni työskentelemään kahden miehen verosta, vieläpä huvittamaankin toveriansa huomautuksillaan. Ukolla oli tapana puhua lakkaamatta, kuin lapsi; hän puhui apulaiselleen, itselleen ja työkaluilleen. Hän mainitsi kojeitaan rivoilla ja peloittavilla nimillä, mutta ylen ystävällisesti ja hyvätuulisesti. »Menetkö sisään, sinä nartunpoika!» sanoi hän hiilikuokalleen. »Tule tänne, lurjus!» kutsui hän vaunuansa. »Älä huoli vastaan hangotella, juutas!» sanoi hän hiilimyhkyrälle. Hänellä oli tapana esitelmöidä Halille kaivostyön yksityisseikoista. Hän kertoi tarinoita onnellisista päivistä tai kamalista onnettomuksista. Ennen kaikkea hän kertoi konnamaisuuksista kiroten »Y.P.Y:tä», sen johtokuntaa ja ylivalvojia, sen virkamiehiä, johtajia ja osakkaita ja maailmaa, joka salli sellaisen rikoksellisen laitoksen olla olemassa.
Tuli sitten päivällisaika, ja Hal makasi selällään niin uupuneena, ettei voinut edes syödä. Vanha Mikko pisteli ruokaa poskeensa; hänen rehevä partansa sukeutui suipoksi leuan kärjessä, ja hän muistutti leukojen liikkuessa mitä elävimmin vanhaa pukkia. Hän oli hyväsydäminen ja huolehtiva vanha pukki ja yritti houkutella apulaistansa juustonkappaleella tai kylmällä kahvilla. Hän uskoi syömiseen, sanoi, ettei kukaan voinut pitää höyryä voimassaan, ellei kuumentanut kattilaa. Kun houkuttelu osoittautui tuloksettomaksi, hän koki huvittaa Halia kertomalla tarinoita elämästä Amerikan ja Venäjän kaivoksissa. Hän oli erittäin ylpeä siitä, että oli saanut oikean amerikkalaisen, apulaisekseen ja yritti tehdä hänen työnsä niin helpoksi kuin suinkin mahdollista, koska pelkäsi Halin muuten lähtevän.
Hal ei lähtenyt; mutta illan tullen hän laahautui ulos niin uupuneena, että nukahti nostohäkkiin. Hän nukahti illallista syödessään, meni makuusijalleen ja nukkui kuin tukki. Ja millainen olikaan tuska, kun tultiin herättämään ennen päivänkoittoa, kun täytyi karistaa uni päästään ja liikuttaa särkeviä jäseniään, tuntea polte silmissään ja rakot ja haavat käsissään!
Viikon kuluessa ei ollut ainoatakaan tuskatonta hetkeä, ja hänen oli mahdoton koskaan oikein tottua työhönsä. Kukaan ei voinut tehdä niin ankaraa työtä säilyttäen henkisen virkeytensä, intonsa ja herkkyytensä; oli mahdotonta tehdä niin ankaraa työtä ja olla seikkailija — olla mitään muuta kuin kone. Hal oli kuullut ylenkatseellisesti puhuttavan »suurten joukkojen tylsyydestä» ja oli sitä ihmetellyt. Nyt hän ei enää ihmetellyt, hän tunsi asian. Voiko mies olla kyllin tarmokas vastustaakseen kaivospäällikköä, kun väsymys oli herpaissut hänen ruumiinsa? Kykenikö hän selvästi harkitsemaan oikeuksiaan ja vääryyksiään ja muuttamaan harkintansa todelliseksi toiminnaksi, kun sellainen ruumiillinen uupumus raukaisi hänen ajatuskykyänsä? Hal oli tullut tänne niinkuin henkilö nousee laivan kannelle keskellä valtamerta nähdäkseen myrskyn. Tässä yhteiskunnallisen kurjuuden, tietämättömyyden ja epätoivon valtameressä näkyi kohotettuja kidutettuja kasvoja, vääntelehtiviä jäseniä ja yhteen puristettuja käsiä; valituksen myrskyäänet kuuluivat korvaan, ja poskille räiskyi verta ja kyyneliä. Hal havaitsi olevansa niin syvällä tässä valtameressä, ettei voinut enää lohduttautua ajattelemalla voivansa poistua milloin tahtoi, voivansa sanoa itselleen: se on murheellista, se on kauheata, mutta Jumalalle olkoon kiitos, että voin siitä vapautua milloin haluan! Minä voin palata lämpöiseen ja kirkkaastivalaistuun salonkiin kertomaan toisille, kuinka kuvanomainen tuo näky on ja kuinka mielenkiintoinen asia jää heiltä kokematta!
23.