Näiden tuskantäysien päivien aikana Hal ei käynyt »Punaisen Marin» luona, mutta eräänä iltana, kun Minettin pikkulapsi oli sairastunut, Mary tuli kysymään sen vointia ja tuomaan »hiukan munakermaa», kuten sanoi. Hal osasi varsin hyvin epäillä miesten, varsinkin liikemiesten menettelyä, mutta kun oli kysymyksessä nainen, hänen oivalluksensa loppui — hän ei havainnut mitään merkillistä siinä, että irlantilainen tyttö, jolla oli kotonaan kyllin paljon murheita, jaksoi muistaa italialaisen naisen pienokaista. Hän ei tullut ajatelleeksi, että kaivosalueella oli paljonkin sairaita irlantilaisia pienokaisia, joille Mary olisi voinut viedä antimensa. Ja huomatessaan, kuinka hämmästyi Rosa, joka ei ollut koskaan ennen Maryä tavannut, hän piti sitä naisrukan liikuttavana kiitollisuutena!

On epäilemättä olemassa monenlaisia naisia monenlaisille viekkauksineen, ja kenelläkään miehellä ei ole aikaa oppia tuntemaan heidät kaikki. Hal oli huomannut puotityttö-tyypin, joka vaatettaa itsensä moniin rimssuihin ja röyhelöihin, luo syrjäsilmäyksiä ja nauraa kukertaa vetääkseen puoleensa miesten huomiota; hän tunsi perhetytön tyypin, joka saavuttaa saman tarkoituksen ovelammin ja houkuttelevammin keinoin. Mutta voiko olla sellainenkin tyyppi, joka piti dago-pienokaisia sylissään, mainitsi niitä somilla irlantilaisilla nimillä ja ruokki niitä munakermalla? Hal ei ollut koskaan sellaisesta kuullut, ja hänen mielestään muodosti »Punainen Mari» viehättävän kuvan: kelttiläinen madonna, jolla oli sisilialainen lapsi sylissään.

Hal huomasi, että hänellä oli yllään sama haalistunut sininen karttuunileninki, jossa oli paikka olkapäällä. Vaikka olikin mies, Hal käsitti, että vaatetus on tärkeä seikka naishenkilön elämässä. Hänen teki mieli otaksua, että tuo sininen karttuunileninki oli Maryn ainoa puku, mutta havaitessaan sen aina vastasilitetyksi hän päätteli, että täytyi olla ainakin vielä toinen olemassa. Joka tapauksessa Mary nyt oli siinä, raikkaana ja puhtaana, ja näytti hohtelevan vaatetuksensa kerällä ottaneen yllensä lupaamansa »seuramielen», hilpeyden ja leikkisyyden, aivan samoin kuin joku ylellisyysmaailman kaunotar, joka on puuteroinut ja koristautunut tanssiaisia varten. Edellisillä kerroilla tämän mielenkiintoisen nuoren miehen kohdatessaan hän oli ollut ärtynyt ja tyytymätön. Se näytti nuorta miestä säikähdyttäneen, mutta hän oli kenties voitettavissa takaisin naisellisuuden ja hilpeyden avulla.

Mary kiusoitteli Halia puhumalla hänen kuhmuisesta kallostaan ja särkevästä selästään ja sanomalla hänen näyttävän kymmentä vuotta vanhemmalta — minkä Hal oli valmis uskomaan. Sitäpaitsi hän laski leikkiä siitä, että Hal oli slovakin apumiehenä — se tuntui uudelta kastin menettämiseltä! Tähän leikkiin liittyivät Minettitkin, varsinkin Pikku Jerry, jota pilanteko miellytti. Hän kertoi Marylle, että Joe Smith oli maksanut uudesta työpaikastaan viisitoista dollaria ja lisäksi erinäisiä ryyppyjä O'Callahanin luona, kertoipa vielä senkin, että Mikko Sikoria oli nimittänyt apulaistaan totuttamattomaksi muuliksi. Pikku Jerry valitti asiain käännettä, sillä Joe oli aikaisemmin opettanut hänelle useita hienoja leikkejä — nyt hän sitävastoin oli aina väsynyt eikä käynyt leikkimään. Aikaisemmin hän oli laulanut useita hupaisia lauluja, muun muassa laulun »monkeypuzzle»-puusta! Oliko Mary milloinkaan nähnyt sellaista puuta? Pikku Jerry oli väsymätön kuvittelemaan, millaiselta se voi näyttää.

Italialaispoika seisoi vakavana katsellen Maryn ruokkiessa pienokaista, ja kun sitten ojennettiin hänellekin pari kolme lusikallista, hän avasi suunsa ja nuoli jälkeenpäin huuliansa. Maistuipa se hyvältä!

Kun viimeinenkin hyvä maku sitten oli tiessään, seisoi poika yhä paikallaan katsellen Maryn hohtelevaa hiuskruunua. »Kuule», kysyi hän, »ovatko hiuksesi olleet aina tuollaiset?»

Hal ja Mary alkoivat nauraa, ja Rosa ehätti sanomaan: »Ole hiljaa,
Jerry!» Ei voinut koskaan tietää, mitä poika kulloinkin sanoi.

»Sinä varmaan luulit, että olen ne värjännyt?» kysyi Mary.

»En oikein tietänyt», vastasi Pikku Jerry. »Ne näyttävät niin kauniilta ja uusilta.» Hän kääntyi kysymään Halilta: »Eikö teistäkin?»

»Aivan varmasti», vastasi Hal ja lisäsi: »Kerro hänelle siitä enemmän.
Tytöt pitävät kohteliaisuuksista.»