»Kuinka lienee», virkkoi Hal nauraen. »Te kannatte hänelle kaunaa, koska hänen isänsä oli 'Orangeman', Irlannin protestantti!»

3.

Mary Burke oli imenyt itseensä epätoivoa äidinmaidossa, ja sen myrkky oli syvällä hänen verissään. Hal alkoi käsittää, että oli yhtä vaikea herättää hänessä toivoa kuin valveuttaa hänen halveksimiansa työmiehiä. Hän oli epäilemättä rohkea, mutta kukapa voi saada hänet esiintymään rohkeasti miesten puolesta, joissa itsessään ei ollut rohkeutta?

»Mary», virkkoi Hal, »sydämessänne te varmaankaan ette halveksi näitä ihmisiä. Te tiedätte, kuinka he kärsivät, ja säälitte heitä senvuoksi. Annatte heidän lapsilleen viimeisen senttinne, kun he ovat puutteessa —»

»Ah, minä vihaan heitä niinkuin vihaan vain siitä syystä, että rakastan heitä!» huudahti Mary, ja Hal näki hänen silmiensä äkkiä kyyneltyvän. »Toisinaan tekee mieleni surmata päällysmiehet, toisinaan heidät. Mitä tahdotte minun tekevän?»

Ennenkuin Hal ehti vastata, tyttö alkoi luetella kaivosalueella olevia tuttaviansa. Niin, oli tosiaankin eräs mies, jonka kanssa hänen pitäisi keskustella; hän oli liian vanha liittyäkseen heihin, mutta hänen neuvonsa olisi verrattoman arvokas, ja oli aivan varmaa, ettei hän milloinkaan heitä pettäisi. Se mies oli vanha John Edström, eräs Minnesotan ruotsalaisia, joka oli työskennellyt näillä seuduilla kaivostöiden aloittamisajoilta. Hän oli ottanut tehokkaasti osaa suureen lakkoon kahdeksan vuotta sitten ja oli neljän poikansa kerällä joutunut mustaankirjaan merkityksi. Pojat olivat hajaantuneet eri tahoille, mutta ukko oli pysytellyt lähiseudulla työskennellen farmeissa ja rautatietöissä, kunnes oli pari vuotta sitten, kiireisenä työaikana, sattunut pääsemään takaisin kaivoksiin.

Hän oli vanha, ylen vanha, selitti Mary, varmaan jo kuudenkymmenen. Halin huomautettua, ettei se vielä ollut ikä eikä mikään, Mary vastasi, että harvoin kuuli miehen kykenevän tekemään työtä kivihiilikaivoksessa siihen ikään ehdittyään. Eipä ollut montakaan, jonka onnistui säilyä elossa niin kauan. Edströmin vaimo oli nyt kuoleman kielissä, ja vanhan miehen elämä oli vaikeata.

»Ei olisi oikein tehty, jos menettelisimme niin, että vanha mies menettäisi toimensa», sanoi Mary. »Mutta voihan hän ainakin antaa meille hyvän neuvon.»

Niin lähtivät molemmat jo samana iltana tapaamaan John Edströmiä. Ukko asusti »koppikaupungissa», pienessä maalaamattomassa hökkelissä, jossa oli permantona paljas maa. Höyläämättömistä laudoista tehty matala väliseinä peitti kuolevan vaimon vieraiden näkyvistä. Vaimossa oli syöpä, ja se teki vieraskäynnin vaikeaksi asiaksi, sillä koko asumuksen täytti kamala löyhkä. Hal ei kyennyt vähään aikaan ajattelemaan mitään muuta, mutta lopulta hän voitti heikkoutensa sanomalla itselleen, että nyt oli kysymyksessä sota ja että miehen täytyi olla valmis lähtemään sairaalaan samoinkuin paraatikentällekin.

Hän katsahti ympärilleen ja huomasi, että Edströmin hökkelin seinäin halkeamiin oli työnnetty riepuja ja että särkyneet ikkunaruudut oli paikattu paperilla. Ukko oli nähtävästi tehnyt parastaan saadakseen asunnon kuntoon. Hyllyssä näkyi rivi kirjoja. Näissä vuoriseuduissa oli öisin kylmä, syyskuussakin, ja vanha mies kyyhötti pienen valurautaisen uunin luona, jossa paloi tuli. Hänen päässään oli jäljellä vain muutamia hiuskarvoja, ja hänen takkuinen partansa oli niin valkoinen kuin mikään voi valkoista olla kivihiilialueella. Ensimmäinen hänen kasvojensa aikaansaama vaikutelma oli niiden erinomainen, kalpeus, toinen väsyneiden tummien silmien suopeus. Hänen äänensäkin oli lempeä kuin hyväily. Hän nousi tervehtimään vieraitansa ja ojensi Halille vapisevan, känsäisen ja muodottoman käden, joka muistutti jonkin eläimen käpälää. Sitten hän liikahti siirtääkseen rahia lähemmäksi ja pyysi anteeksi talossa vallitsevaa epäjärjestystä. Hal johtui ajattelemaan, että mies saattoi kyetä työskentelemään kivihiilikaivoksessa kuudenkymmenen vuoden ikäisenä, mutta ei enää kuusikymmentäyksi vuotta täytettyään.