Edström ei vastannut siihen mitään, huomautti vain ottaneensa kerran osaa lakkoliikkeeseen. Hän oli nyt merkitty mies ja voi oleskella kaivosalueella vain niin kauan kuin pysyi tarkoin omissa asioissaan. Sitä osaa, mikä hänellä oli ollut suuressa lakossa, ei ollut milloinkaan unohdettu; päällysmiehet olivat ottaneet hänet jälleen työhön osaksi siitä syystä, että tarvitsivat häntä kiireisenä aikana, osaksi senvuoksi, että kaivospäällikkö sattui olemaan hänen hyvä tuttavansa.»

»Kertokaa hänelle suuresta lakosta», kehoitti Mary. »Hän on vasta äskettäin saapunut näille seuduille.»

Vanha mies oli nähtävästi uskonut Maryn sanat, jotka olivat vakuuttaneet vieraan luotettavuutta, sillä hän alkoi kertoa niistä kauheista tapahtumista, joista kaivosalueella yhä kerrottiin vain kuiskaten. Kymmenentuhatta orjaa oli tehnyt valtavan ponnistuksen vapautuakseen, ja tämä yritys oli tukahdutettu äärimmäisen säälimättömästi. Kaivosten perustamisesta saakka niiden omistajat olivat vallinneet paikallista hallintovaltaa, ja nyt, asiain kääntyessä pahalle tolalle, he olivat tuottaneet paikalle valtion sotaväkeä avoimesti käyttäen sitä ajamaan lakkolaisia takaisin työhön. He olivat vanginneet johtajat ja toimihenkilöt, jotka suljettiin vankilaan tutkimatta, tuomitsematta; kun vankiloihin ei enempää mahtunut, suljettiin kaksisataa miestä avoimeen aitaukseen, jolle annettiin nimi »härkähaka», ja vihdoin heidät sullottiin tavaravaunuihin, kuljetettiin yöllä pois valtiosta ja paiskattiin keskelle autiota tasankoa ilman ruokaa ja vettä.

John Edström oli kuulunut noiden miesten joukkoon. Hän kertoi, kuinka erästä hänen poikaansa oli vankilassa lyöty ja pahoinpidelty ja kuinka toinen oli suljettu viikkokausiksi kosteaan kellariin, josta päästessään hän oli leininrikkoma elämäniäkseen. Valtion sotaväen upseerit olivat niin menetelleet, ja kun joku paikallisista viranomaisista oli uskaltanut vastustaa, oli sotaväki vanginnut hänet — siviilioikeuksien tuomareita oli vangitsemisen uhalla kielletty pitämästä istuntoja. »Helvettiin koko valtiosääntö!» oli ollut komentavan kenraalin tunnussanana, ja hänen upseerinsa oli tehnyt kuuluisaksi tämä lause: »Hiiteen 'habeas corpus', annetaan niille 'post mortem' niin että riittää!»

Tom Olsonin itsehillintä oli vaikuttanut Haliin syvästi, mutta tämä vanhus vaikutti sitäkin voimallisemmin. Siinä kuunnellessaan vieras tunsi itsensä nöyräksi, ja hänen mielensä täytti harras kunnioitus. Puhuessaan näistä kauheista kokemuksistaan John Edström puhui äänellä, jossa ei kuulunut katkeruuden vivahdusta, ja miten uskomattomalta asia tuntuneekin, hänen sydämessäänkään ei nähtävästi ollut mitään sellaista tuntoa. Täällä, puutteen ja kurjuuden keskellä, perheen hajottua ja nälän vaaniessa sutena ovella, hän voi silmäillä menneisyyteen tuntematta vihankaunaa niitä kohtaan, jotka olivat hänen elämänsä tuhonneet. Ja se ei suinkaan johtunut hänen vanhentumisestaan ja heikontumisestaan enempää kuin kapinahengen katoamisestakaan, vaan siitä, että hän oli tutkinut taloustiedettä ja saanut varman vakaumuksen, että paha järjestelmä sokaisi ihmisten silmät ja valoi myrkkyä heidän sieluihinsa. Hän vakuutti, että oli koittava parempi päivä, jolloin tämä kehno järjestelmä kumotaan ja ihmiset voivat olla armeliaita toisilleen.

Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen Mary Burke ilmaisi jälleen raatelevaa epätoivoansa. Kuinka voivat olot milloinkaan muuttua? Päällysmiehet olivat halpamaisia ja työmiehet pelkureita ja pettureita. Niinmuodoin voi muutoksen suorittaa yksin Jumala — mutta Jumala jätti asiat silleen ylen pitkiksi ajoiksi!

Hal tahtoi mielellään kuulla, kuinka Edström suhtautui sellaiseen ajatukseen. »Kuulehan, Mary», virkkoi ukko, »oletko lukenut Afrikan muurahaisista?»

»En.»

»Ne vaeltavat pitkinä jonoina, miljoonittain. Jonon tultua ojan partaalle etumaiset pudottautuvat sinne ja toisia niiden jäljessä yhä enemmän, kunnes oja täyttyy ja toiset voivat kulkea yli. Me olemme muurahaisia, Mary.»

»Pudottautuipa sinne kuinka paljon tahansa», huudahti tyttö, »kukaan ei pääse milloinkaan yli. Oja on pohjaton!»