Ja loppujen lopuksi, läksynä heidän ponnistuksistaan oli se, että kaikki tuo hakeminen oli turhaa: kuluneet hermot eivät jaksaneet värähdellä. Silmiinpistävin tosiasia ylhäisöön nähden oli sitä piinaava sanomaton ikävystyminen; myymälätyttö luki kateuden sekaisella vihalla sen suurista ja juhlallisista pidoista, mutta naiset jotka olivat niissä läsnä, saattoivat olla puoleksi torkuksissa jalokiviviuhkojensa takana. Kuvaavana siitä oli Montaguelle Mrs Billy Aldenin huvimatkailijaseurue Niilillä; haukotella suoraapäätä vasten Sfinksin kasvoja ja pelata bridgeä pyramiidien varjossa — ja laskea krokodiilejä ja ehdottaa, että "tukalan tilan vaihtamiseksi" hypättäisiin virtaan!
Ihmiset kävivät näissä lukemattomissa, toisiaan loppumattomana renkaana seuraavissa kutsuissa ainoastaan sentähden, että pelkäsivät jäävänsä yksin He vaelsivat paikasta paikkaan seuraten niinkuin lapsilauma sitä, mitä johtaja, määräisi uudeksi ajanvietoksi. Olisi saattanut täyttää kokonaisen nidoksen luettelemalla heidän "keppihevosiaan." Uusia syntyi joka viikko — jos ei hienosto niitä keksinyt, niin keltaiset lehdet keksivät mitä. Siellä oli muuan nainen, jonka hampaat olivat täynnä timantteja; ja toinen, joka ajoi seebraparilla. Kerrottiin apinapäivällisistä ja päivällisistä intialaisissa leveälahehousuissa Newportissa, päivällisistä ratsailla hevosten selässä, ja kukkaistansseista New-Yorkissa. Kerrottiin muoti-albumeista ja käsikirjoituksilla varustetuista viuhkoista ja puhuvista variksista ja harvinaisista orkkiksista ja poronlihasta; miesten rannerenkaista ja naisten nilkkarenkaista; "turhuusrasioista" joista jokainen oli maksanut viisikymmentä tai sata tuhatta markkaa; salaperäisistä ja inhottavista suosikkieläimistä, kameleonteista ja sisiliskoista ja kuningaskäärmeistä — muuan nuori nainen kantoi kissakäärmettä kaulakoristeenaan. Eräällä oli pöytäpeite, joka oli tehty yhteenkudotuista ruusuista, ja toinen kantoi yllään hyvälle tuoksuvaa flanellia, joka oli maksanut yhdeksänkymmentä markkaa kyynärä; muuan oli alottanut kirkkaalla jäällä luistelemisen elokuussa, ja eräs toinen oli perustanut luokan Platon tutkimusta varten. Muutamat toimeenpanivat tennis-kilpailuja uimapuvuissa ja leikkivät pukinhyppyä päivällisen loputtua; toiset olivat saaneet erikoismyönnytyksiä Paavilta, niin että he saivat pitää yksityiset kappelit ja rippi-isät; ja vielä toiset järjestivät "eteneviä päivällisiä" siten, että siirtyivät yhdestä ravintolasta toiseen — kukonpyrstöä ja _bluepoint'_iä Sherryllä, soppaa ja madeiraa Delmonicolla, vähän jättiläiskilpikonnaa montilladon kanssa Waldorfilla — ja niin edespäin.
Yhtenä seurauksena tästä hirvittävästä menosta oli se, että ihmisten terveys murtui hyvin nopeasti; ja heillä oli kaikellaisia eriskummallisia tapoja, joilla he koettivat sitä parantaa. Yksi henkilö ei syönyt mitään muuta kuin sinappia, ja toinen eli ruohoilla. Yksi saattoi niellä suuntäydellisen soppaa kolmekymmentäkaksi kertaa päivässä; toinen söi joka toinen tunti, ja toinen kerran viikossa. Muutamat menivät ulos varhain aamulla ja kävelivät paljain jaloin ruohokossa, ja toiset hyppivät nelin kontin ympäri lattiaa laihduttaakseen itseään. Heillä oli "lepokuuria" ja "vesikuuria", "uusi ajatus", ja "metafyysillinen parantaminen" ja "kristillinen tiede"; siellä oli automaattinen hevonen, jolla saattoi ratsastaa huoneissa, ja jossa oli mittari, joka ilmaisi kuljetun matkan etäisyyttä. Montague tapasi erään miehen, jolla oli sähkökone, joka maksoi sataviisikymmentä tuhatta markkaa, ja joka otti häntä käsivarsista ja jaloista ja voimistelutti häntä samalla kun hän itse oli jouten. Hän kohtasi naisen, joka kertoi hänelle ratsastavansa sähkökamelilla!
Joka paikassa minne meni, oli uusia ihmisiä, jotka tuhlasivat rahojaan uusilla ja uskomattomilla keinoilla. Siellä oli mies, joka oli ostanut kappelin ja muuttanut sen teatteriksi, ja vuokrannut ammattinäyttelijät, ja kehottanut ystäviään tulemaan katsomaan, kun hän näyttelee Shakespearea. Siellä oli nainen, joka puki itsensä kuuluisissa maalauksissa olevien kuvien mukaan, ja kietoi itsensä ruusuihin ja kirsikkapuun lehtiin, ja muratti- ja laakeriseppeleihin — ja hänen suosikkikoiransa kantoivat päällään vaatteita, jotka arvokkaasti vastasivat emäntänsä pukua! Siellä oli mies, joka maksoi kolmekymmentä markkaa päivässä eräästä puutarhaneilikasta, joka oli neljä tuumaa läpimitaten ja tyttö, joka kantoi tuoreilla päivänkukilla koristeltua hattua, ja tanssipukua, johon oli sidottu silkkilangalla parvi eläviä perhosia; ja toinen, jonka hattu oli kudotusta hopeasta, ja siinä neljänkymmenen tuuman pituisia strutsinsulkia, jotka olivat tehdyt hopealiuskoista. Siellä oli mies, joka palkkasi sotilaskomppanian marssimaan kokonaisen pitkän päivän saadakseen valmiiksi oivallisen tanssipermannon; ja toinen, joka pani pystyyn rakennuksen sadalla viidelläkymmenellä tuhannella markalla järjestääkseen tyttärelleen vastaanottotanssijaiset, ja sitten päivää myöhemmin repi sen alas. Tuossa oli eräs, joka kasvatti kalkkarokäärmeitä, ja päästi niitä sitten irti tuhansittain karkottaen siten jok'ainoan pois eräältä Wallingien maatilalta pohjois-Karoliinassa. Tuolla oli muuan, joka rakennutti itselleen huvipurtta, jonka kannella oli meijeri ja leipomo pienoisjäljennöksinä, ja ranskalainen pesutupa ja puhallinsoittokunta; hänellä oli viiden miljoonan markan kilpapursi, jonka kannella oli moottoriveneet, ja plutoona tarkka-ampujia ja muutamia kiinalaisia pesijöitä, ja kaksi lääkäriä sen puoleksi mielisairasta omistajaa varten. Kas tuolla oli mies, joka oli ostanut reiniläisen linnan neljällä miljoonalla markalla ja kuluttanut yhtä paljon sen kuntoonpanemiseen; sitten oli hän sen täyttänyt palvelijoilla, jotka olivat puetut neljännentoista vuosisadan aikuisiin pukuihin. Täällä oli kätkettynä kahdenkymmenen viiden miljoonan markan arvoinen taidekokoelma, jota kenenkään silmä ei milloinkaan ole nähnyt!
Silmiinpistävimmin saattoi huomata tämän mielettömyyden vaikutuksen ylhäisöön kuuluvissa nuorissa miehissä. Jotkut laahtasivat itsensä ja muita automobiilikilpailussa, joissa vauhti oli kaksisataa kilometriä tunnissa. Muutamat lähtivät ajelulle moottoriveneillä, jotka olivat pelkkiä venheiden varjokuvia ja muovaellut veitsenterän muotoisiksi, niin että ne halkoivat vettä seitsemänkymmenen kilometrin nopeudella tunnissa. Toiset palkkasivat ammattinyrkkitaistelijoita, jotka antoivat heille selkään, toiset panivat toimeen koira- ja karhutappeluita, ja nyrkkitaisteluita kengurujen kanssa. Montague vietiin erään miehen asuntoon, joka oli koko elämänsä uhrannut villien eläinten metsästämiseen maapallon kaikilla kulmilla, ja joka matkusti empimättä maailman ympäri saadakseen yhden uuden lajin lisää voittokokoelmiinsa. Hän oli saanut kuulla, että parooni Rotschild oli tarjonnut viisituhatta markkaa "bongo"-eläimestä, muutamasta suunnattoman suuresta ruohonsyöjästä, jota kukaan valkea mies ei ollut vielä milloinkaan nähnyt; ja hän oli lähtenyt vuoden kestävälle huvimatkalle sisämaahan, matkassaan junassa satakolmekymmentä alkuasukasta, ja tuonut mukanaan neljäkymmentä eri lajeille kuuluvaa kalloa, niiden joukossa myöskin bongon — jota parooni ei ollut saanut! Hän kohtasi erään toisen, joka oli ollut avullisena ilmapalloklubin järjestämisessä, ja teki kahdenkymmenen neljän tunnin matkoja pilviin. (Tämä, sivumennen sanottuna, oli viimeinen urheilulaji — Tuxedossa oli järjestetty kilpailuja ilmapallojen ja automobiilien välillä; ja Montague tapasi yhden nuoren naisen, joka kerskaili olleensa ylhäällä viisi kertaa.) Siellä oli toinen miljonäärinuorukainen, joka kärsivällisesti istui opettamassa sunnuntaikoulussa, todistajanaan lauma sanomalehtireporttereita; sitten oli eräs toinen, joka pani kokoon koko maata käsittävän sanomalehtirenkaan ja alotti sodan omaa yhteiskuntaluokkaansa vastaan. Siellä oli toisia, jotka harrastivat uudisasutustyötä; siellä oli venäläisiä vallankumouksellisia — olipa siellä muutamia, jotka kutsuivat itseään sosialisteiksi! Montaguen mielestä tämä oli kaikista eriskummallisin keppihevonen; ja kun hän iltapäiväteen aikana kohtasi yhden näistä nuorukaisista, katseli hän häntä ihmetellen ja pää pyörällä — eikä hän voinut olla muistamatta sitä miestä, jonka hän oli kuullut suurisuisesti pauhaavan kadunkulmassa.
Kaikki nämä kuuluivat "toiseen sukupolveen." Niin hirveältä kuin tuntuikin ajatella, oli kolmas kasvamassa ja valmistumassa ottamaan ohjat käsiinsä. Ja varallisuuden kasvaessa entistään nopeammin ei kukaan saattanut arvata, mitä he voisivat saada aikaan. Vielä oli ylhäisössä jälellä muutamia miehiä ja naisia; jotka olivat itse ansainneet rahansa ja joilla oli vähän käsitystä niistä vaikeuksista ja kärsimyksistä, joiden takana ne olivat, mutta kun kolmas polvi milloin ottaisi vallan, olisivat nämä kaikki joko kuolleet tai unohdetut, eikä enää olisi olemassa mitään sidettä, joka yhdistäisi heidät todellisuuteen!
Tällainen ajatus taustana siirtyi katse rikkaiden lapsiin. Muutamat näistä olivat perineet satoja miljoonia, markkoja vielä kehdossa maatessaan; tuon tuostakin saivat he viiden miljoonan markan rakennuksen syntymäpäivälahjaksi. Kun sellainen lapsi syntyi, kuvailivat sanomalehdet sille omistetuissa palstamääräisissä kirjotuksissa sen layetteä [layette = kapalovaatteet. Suomentaja.] ja lapsenvaatteita, joista kukin oli maksanut viisisataa markkaa, ja pitsireunusteisia nenäliinoja, jotka olivat maksaneet kaksikymmentäviisi markkaa, ja täydellisiä toalettilaitteita pienen pienine kultaisine harjoineen ja puuterilaatikoineen; saattoipa nähdä tuon kalliin kapineen kuvankin, niissä se istui "Mooseksen vasussa", peitettynä harvinaisella ja ihmeellisellä valencelaisella pitsillä.
Tällainen lapsi sai kasvaa ylellisen ja hillittömän ilmapiirin keskellä; se rähisi palvelijoiden kanssa kuuden vuoden vanhana ja puhui hävyttömyyksiä ja poltti paperossia kahdentoista vuoden vanhana. Sitä hemmoteltiin, sitä ihailtiin ja siihen katseltiin ja sitä kuljetettiin ympäri juhlakulussa, puettuna niinkuin joku ranskalainen nukke; se imi itseensä kiukkua ja suuruudenhulluutta jokaisella henkäyksellä, minkä veti sisäänsä. Näissä jättiläistaloissa saattoi kohdata pieniä peukaloisia, vähän yli tusinan verran vuosia takanaan, jotka eivät muusta puhelleet keskenään, kuin hinnoista mitä mikin esine oli maksanut ja naapuriensa alhaisesta säädystä. Ei ollut maailmassa mitään, mikä olisi ollut liiaksi hyvää heille — heillä oli pienen pieniä jäljiteltyjä automobiileja, joilla he ajoivat ympäri maata, ja täysiverisiä arabialaisia ponihevosia, ja nukketaloja oikeaan ludvigilaiseen malliin jalokivillä päällystettyine mattoineen ja sähkövaloineen, jotka loistivat pienoiskokoisissa lyhtysissä. Mrs Caroline Smythellä esiteltiin Montaguelle kalpea, verenvähyydestä kärsivän näköinen kolmentoista vuoden ikäinen nuorukainen, joka ylhäisessä juhlallisuudessa aterioi yksin muun perheen jo poistuttua, ja ehdottomasti vaati kaikki lakeijat olemaan saapuvilla; ja hänen onneton tätinsä sai tuntea myrskyn jyrisevän korviensa ympärillä kieltäessään hovimestaria viemästä shampanjaa lastenkamariin ennen aamiaista.
Muuan pieni huomautus painui Montaguen mieleen kuvaavana piirteenä hienoston käytöksestä sellaisten asioiden suhteen. Majuri Venable oli sattunut leikkiä laskien huomauttamaan, että lapset alkoivat nykyaikana ymmärtää niin paljon, että naisten oli välttämätöntä olla varuillaan. Ja siihen vastasi Mrs Vivie Patton, kääntyen silmänräpäyksessä juhlalliseksi: "En tiedä — onko Teidän mielestänne lapsilla mitään moraalia? Minun lapsillani ei ole."
Ja sitten hurmaava Mrs Vivie alkoi kertoa totuuksia omien lastensa suhteen, Ne olivat luonnostaan raakalaisina syntyneitä, ja siinä kaikki, mitä heistä saattoi sanoa. He tekivät niinkuin heitä halutti, eikä kukaan saattanut heitä estää. Majuri vastasi, että nykyaikana koko maailma teki mitä halusi, eikä kukaan nähtävästi kyennyt sitä estämään; ja tämä sukkeluus käänsi keskustelun toisiin asioihin. Mutta Montague istui äänettömänä ja miettien — hän aprikoi mitä tapahtuisi maailmalle kun se olisi joutunut tämän turmeltuneen sukupolven ikeen alaiseksi, joka nyt vielä oli lapsen ijässä, ja olisi omaksunut itselleen tämän uuden uskonnon: tee mitä haluat.