Aluksi olivat ihmiset toimineet niinkuin heitä halutti luonnostaan ja kaikessa yksinkertaisuudessa ja ajattelematta sitä ollenkaan; mutta nyt, Montague havaitsi, tapa oli levinnyt siihen määrään, että siitä oli kehittymässä aivan erikoinen filosofia. Uusi jumalanpalvelus oli puhkeamassa ja sen harjottajat suunnittelivat maailman uudistamista tuon aatteen mukaan, että jokainen teki mitä halusi. Koska sen jäsenet olivat varakkaita ja saattoivat hallita maailman neronlahjoja, oli tämä epäjumalanpalvelus muodostumassa taiteeksi, jolla oli korkealle kehittynyt tekniikka ja kirjallisuus, joka oli hieno ja hiottu ja houkutteleva. Euroopalla oli ollut sellainen kirjallisuus yhden vuosisadan ajan ja Englannilla parin sukupolven ikäkauden. Ja nyt oli Ameriikalla oleva myöskin!
Montague tarkasti perinpohjin ja suuresti huvitettuna kaikkea tätä eräänä päivänä, kun Mrs Vivie kutsui, hänet muutamaan "taiteelliseen iltaansa." Mrs Vivie oli tekemisissä erityisen säätyluokan kanssa, joka harrasti älyllisiä asioita ja sulki piiriinsä muutamia seikkailevia ammattitaiteilijoita ja "nerolla" varustettuja miehiä. "Älkää tulko, jos pelkäätte peittoamista", sanoi hän hänelle — "sillä Strathcona tulee sinne."
Montague luuli kykenevänsä kestämään melkoisen paljon siihen aikaan. Hän meni ja tapasi siellä Mrs Vivien ja hänen kreivinsä (Mr Vivie oli nähtävästi jätetty kutsumatta) sekä myöskin tuon nuoren, perkeleellisyyden palvojarunoilijan, jonka teos oli juuri siihen aikaan koko kaupungin puheenaiheena. Hän oli pitkä, hoikka nuorukainen, jolla oli valkeat kasvot ja surumieliset, mustat silmät ja mustat kiharat, jotka somina aaltoina laskeutuivat hänen korvilleen; hän istui "itämaisessa nurkassa", polvillaan käsikirjotus, joka oli hennolla käsialalla kopioitu hienosti lemuavalle "taiteilija-paperille", ja solmittu intohimoisen purppuraisilla värinauhoilla. Nuori, valkoisiin puettu tyttö istui hänen vierellään ja piti kynttilää runoilijan lukiessa tästä käsikirjotuksesta omia painamattomia (ja painettavaksi mahdottomia) säkeitään.
Ja sillä välin kun nuori runoilija keskeytti lukunsa, puhui hän. Hän puhui itsestään ja työstään — nähtävästi oli hän tullut sinne saadakseen juuri siitä puhua. Hänen sanansa tulvailivat niinkuin nopea virta, kuultavina, säihkyvinä, keskeymättöminä; ne hypähtelivät paikasta toiseen — sinne tänne, nopeasti niinkuin valo leikkii aalloilla. Montague koetti työllä ja vaivalla seurata puhujan ajatuksia, kunnes hän huomasi järkensä olevan aivan pyörällä ja jätti kuuntelemisen. Jälkeenpäin kun hän ajatteli sitä uudelleen, nauroi hän itselleen; sillä Strathconan mietelmät eivät olleet vakavia ajatuksia, joilla olisi ollut mitään suhdetta totuuteen — ne olivat sukkeluuksia, jotka olivat kokoonpannut häikäisemään kuulijaa, paradoksiharjoitelmia, joilla oli yhtä vähän yhteyttä elämän todellisuuden kanssa kuin ilotulituksella. Hän poimi ihmisrodun moraalisten kokemuksien kokonaissumman, käänsi sen ylösalasin ja penkoi ja kaiveli sitä joka puolelta ja käytteli sitä niinkuin lasinpalasta kaleidoskoopissa. Ja ihmiset huudahtelivat suu ammollaan ja henkeään pidättäen, kuiskien toisilleen, "demoonillista!"
Näiden runoilijain "koulun" tunnuslauseena oli, ettei ollut mitään hyvää eikä mitään pahaa, vaan että kaikki asiat olivat "mieltäkiinnittäviä." Jos joku kuunteli Strathconaa puolen tunnin ajan, tuntui kuin olisi tahtonut kätkeä päänsä ja kieltää koskaan ajatelleensakaan, että hänellä olisi joitakin hyveitä; maailmassa, missä kaikki asiat olivat epävarmoja, oli tyhmän itserakasta teeskennellä edes tietävänsä mitä hyve oli. Ihminen saattoi ainoastaan olla sitä, mitä hän oli; ja eikö se merkinnyt, että tuli tehdä niinkuin halutti?
Saattoi tuntea, kuinka hänen uhmaavaisuutensa pani väristyksen kulkemaan läpi koko seurueen. Ja mikä pahinta, tuota kaikkea ei saattanut kuitata naurulla; sillä poika oli todellinen runoilija — hänessä oli tulta ja hehkua, sointuva haltioitumisen lahja. Hän oli ainoastaan kahdenkymmenen vanha, ja lyhyessä meteorinlennossa oli hän läpikokenut kaikki kokemusten asteikot; hän oli perehtynyt kaikkiin ihmissaavutuksiin — menneisiin, nykyisiin ja tuleviin. Kukaan ei voinut mainita mitään, jota hän ei olisi täydellisesti käsittänyt: pyhimysten haltiot, marttyyrien vihkimykset — ah, hän oli ne kokenut; samoin oli hän koskettanut siveellisen turmion kuiluja, hän oli harhaillut helvetin luolien sisimmillä poluilla. Ja kaikki tämä oli ollut mieltäkiinnittävää — aikanaan; nyt ikävöi hän kokea uusia maailmoita — sanokaamme esimerkiksi rakkautta ilman vastarakkautta, joka ajaisi hänet mielipuolisuuteen.
Kun hän oli saapunut tälle kohdalle, luopui Montague kilpailusta ja ryhtyi tutkistelemaan ulkoapäin tämän nuoren runoilijan keskustelun rakennetta. Strathcona ivasi, mietteitä moraalisista käsitteistä; mutta itse asiassa hän oli kokonaan niistä riippuvainen — komparunojensa laadinnassa oli hänen pidettävä reseptinään sitä mikä toisten ihmisten moraaliset käsitteet sai niitä kunnioittamaan, ja yhtäläistytettävä se johonkin, mikä pani heidän moraalisen käsityskantansa niitä inhoamaan. Niinpä esimerkiksi sekin juttu, jonka hän kertoi yhdestä ammattiveljistönsä jäsenestä, joka oli erään piispan sukulainen. Tuo suuri mies oli saanut tilaisuuden ankarasti läksyttää häntä niiden häpeällisten teiden takia, joita hän kulki, ja selittää hänelle pitkässä luennossa, että hän elämällään hävitti isänsä maineen; tähän oli poika antanut musertavan vastauksen: "Saattaa olla paha hävittää elämällään isän maine, mutta sekin on parempi kuin elämällään tahrata Jumalan mainetta." — Se oli hyvin hienoa, ja oli välttämätöntä sitä syvästi miettiä. Jumala oli kuollut; ja tuo kunnianarvoisa piispa ei sitä tietänyt! Mutta ottakoon hän uuden Jumalan, jolla ei ollut mitään mainetta, ja menköön maailmaan ja hankkikoon sillä elatuksensa!
Sitten keskusteli Strathcona kirjallisuudesta. Hän antoi kunnioituksensa kokoelmille "Toukokuun kukkasia" ja "Lauluja ennen auringonnousua"; mutta enimmän kaikista, sanoi hän, oli hän kiitollisuudessa "jumalalliselle Oskarille" [tarkottaa Oskar Wildeä. Suomentaja]. Tämän englantilaisen runoilijan, jolla oli kirjavat vaiheet ja kukapa ties joitakin paheita, oli esivalta siepannut kiinni ja heittänyt vankilaan; ja koska esivalta on niin raaka ja julma, että jokaisesta, johon se koskee, tulee marttyyri ja sankari, niin oli syntynyt oikein epäjumalanpalvelus, joka kunnioitti "Oskarin" muistoa. Aina tähän päivään saakka runoilijat matkivat hänen tyyliään ja hänen suhtautumistapaansa elämään; ja siten kaikista järkyttävimmät ja eläimellisimmät paheista kietoutuivat romanttisuuden vaippoihin — saivat pitkiä latinalaisia ja kreikkalaisia nimiä, ja niistä keskusteltiin loistavalla oppineisuudella aivankuin joistakin uudelleen eloonheräävistä helleeniläisistä ihanteista. Strathconan koulukunnan nuoret miesjäsenet puhuttelivat toisiaan "rakastajinaan"; ja jos joku osotti pienintäkin hämmästystä tämän johdosta, katsahdettiin häneen, ei halveksien — sillä epäesteettistä oli tuntea halveksimista — vaan pienellä kulmakarvojen kohautuksella, jonka tarkotuksena oli tehdä toinen merkityksettömäksi.
Ei saa luonnollisestikaan unohtaa, että nämä nuorukaiset olivat runoilijoita, ja sikäli kuin he sitä olivat, välttivät he oppiensa turmiollisuutta. He olivat innostuneita, ei elämästä, vaan siitä, että muovailivat siroja säkeitä elämästä; heidän joukossaan oli muutamia, jotka elivät iloisina askeetteina vinttikamareissa, ja loivat sointuvia muotoja perkeleellisille tunteille. Mutta toisaalta, jokaista runoilijaa kohti oli tuhansia, jotka eivät olleet runoilijoita, vaan ihmisiä, joille elämä oli todellisuus. Ja nämä elivät elämässään näiden uskonoppien mukaan ja tuhosivat elämänsä; ja runoilijan taikatenhon, hänen häikäisevän sointunsa ja jumalallisen tulensa avulla tuhosivat niidenkin elämiä, joiden kanssa joutuivat kosketuksiin. Uuden sukupolven poikaset ja tyttöset imivät henkistä ravintoaan Baudelairen ja Swinburnen ja Wilden runoudesta; ja nuoruuden kuumalla kiihkolla syöksyivät he loukkoihin, joita paheidenkaupittelijat olivat valmistaneet heitä varten. Sydän vuosi verta heitä nähdessä, rusokasvoisina ja kirkassilmäisinä, tavottelemassa Musen vaipan helmoja porttoloissa ja siveettömyyden pesissä!
Seitsemästoista luku.