Mutta sitten uudelleen hän ryhtyi syyttämään, huomauttaen veljelleen, mihin asemaan hän oli asettunut Wallingeihin nähden. Hän oli vastaanottanut heidän vieraanvaraisuuttaan; he olivat avanneet ovensa hänelle ja Alicelle ja tehneet kaiken voitavansa heidän hyväkseen — hyviätöitä, joita he eivät millään rahalla voisi koskaan heille korvata. Ja nyt oli hän sivaltanut heitä vasten kasvoja!
Mutta se ei vaikuttanut muuta kuin sai Montaguen surkuttelemaan, että hän koskaan oli ollut missään tekemisissä Wallingien kanssa. Jos heidän tarkotuksenaan oli käyttää ystävyyttään sitoakseen tuolla tavalla hänen käsiään, niin olivat he ihmisiä, jotka hän kernaasti saattoi jättää.
"Mutta etkö käsitä, että sinä et vie ainoastaan itseäsi perikatoon?" huusi Oliver. "Tiedätkö, mitä teet Alicelle?"
"Se juuri onkin minulle raskaampaa", vastasi toinen. "Mutta olen varma, että Alice ei pyytäisi minua kääntymään takaisin."
Montague pysyi lujasti kiinni omassa päätöksessään; mutta hänen veljelleen näytti olevan aivan mahdotonta ymmärtää, että niin oli asianlaita. Hän aikoi jättää koko asian; mutta sitten, kun hänen ajatuksensa taas palasivat omaan maailmaansa ja hän tarkasteli tämän henkilön ajatuksia ja omiaan ja hänen eteensä kohosi räikeänä sen aseman mahdottomuus, joka sen kautta syntyisi, ryhtyi hän uudelleen syyttämään, äänessään uudelleen tuska. Hän vannoi ja kiroili, eikä voinut pidättää itkuaan; ja sitten sai hän taas takaisin tasapainon, tuli ja istui veljensä edessä ja koetti järkeillä hänen kanssaan.
Ja niin tapahtui, että vielä aamun varhaisimmilla tunneilla istui Montague kalpeana ja hermostuneena, mutta aivan horjumattomana ja kuunteli, kun veljensä maalasi hänen eteensä kuvaa Maailmankaupungista sellaisena, millaiseksi hän oli tullut sen näkemään. Se oli kaupunki, jota hallitsi mahtavat voimat — rahavoimat; suuret perheet ja niiden rikkaudet, jotka sukupolvien aikana olivat pitäneet yllä valtikkaansa ja pitivät koko aluetta kuhisevine ihmismiljooneineen sukuoikeutena itselleen kuuluvana. He omistivat sen täydellisesti — he pitivät sitä kourassaan. Rautatie- ja sähkölennätin- ja puhelinlaitokset — pankit, vakuutus- ja luottoyhtiöt — kaikki nämä olivat heidän omaisuuttaan; ja valtiolliset koneistot ja lainlaatijakunnat, oikeusistuimet ja sanomalehdet, kirkot ja koulut. Ja heidän valtansa oli ryöstämistä varten; kaikki voittovirrat juoksivat heidän arkkuihinsa. Muukalainen, joka tuli heidän kaupunkiinsa, onnistui, kun auttoi heitä heidän tarkotusperissään, ja epäonnistui, jos he eivät voineet häntä käyttää. Suuri kirjailija tai piispa oli mies, joka opetti heidän oppiaan; suuri valtiomies oli mies, joka laati lait heitä varten; suuri asianajaja oli mies, joka auttoi heitä puijaamaan yleisöä. Jokaisen, joka uskalsi asettua heitä vastaan, heittivät he ulos ja tallasivat, häpäisivät hänet ja pilkaten saattoivat perikatoon.
Ja Oliver ennätti yksityisseikkoihin — hän nimitti nimeltä nämä vaikutusvaltaiset miehet, yhden toisensa jälkeen, ja osotti, mitä he voisivat aikaansaada. Jos hänen veljensä vain olisi maailmanmies ja huomaisi asiainlaidan! Katso kaikkia menestyksen saavuttaneita asianajajia! Oliver luetteli heidät nimeltään, toinen toisensa perästä — nerokkaita yhtiöpetosten paljastajia, joilla oli miljoonien tulot vuodessa. Hän ei voinut mainita niiden miesten nimiä, jotka olivat kieltäytyneet peliin osaaottamasta — sillä kukaan ei ollut milloinkaan kuullut heistä puhuttavan. Mutta sehän oli niin päivän selvää, mitä tässä tapauksessa tulisi tapahtumaan! Hänen ystävänsä tulisivat hänet hylkäämään; hänen oma kundinsa saisi rahat — kuinka paljon tahansa niitä olisikaan — ja sitten jättäisi hänet oman onnensa nojaan ja nauraisi hänelle! "Joskaan et voi tehdä päätöstä olla osallisena pelissämme", huusi Oliver raivoisana, "niin ainakin voit tuon jättää! On yllin kyllin jälellä muita keinoja, joilla voit hankkia elatuksen — jos jätät sen minulle, niin pidän itse sinusta huolen mieluummin kuin annan sinun häväistä itsesi. Sano minulle — tahdotko tehdä sen? Tahdotko luopua siitä kokonaan?"
Ja Montague hypähti äkkiä seisomaan ja iski nyrkkinsä pöytään. "En!" huusi hän; "kautta Jumalani, en!"
"Anna minun saada sinut käsittämään vielä kerta", jatkoi hän kiihkeästi. "Sinä olet näyttänyt minulle New-Yorkin sellaisena kuin se sinulle esiintyy. Minä en usko, että se on totta — en usko sitä hitusenkaan vertaa! Mutta sanon sinulle, jos tahdot kuulla, sen, että minä jään tänne ja katson itse — ja jos se olisikin totta, niin se ei sittenkään saa minua peräytymään! Minä jään tänne ja uhmaan noita ihmisiä! Minä jään ja taistelen heitä vastaan kuolinpäivääni saakka! He kenties syöksevät minut häviöön — minä menen ja asun ullakkokamarissa, jos se on välttämätöntä — mutta niin totta kuin on olemassa Jumala, joka minut loi, en pysähdy ikipäivinä ennen kuin olen avannut ihmisten silmät näkemään sitä, mitä he tekevät!"
Montague vaappui jättiläisenä veljensä edessä, vihasta valkoisena ja kammottavana. Oliver kyyristäytyi hänen edessään — hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä sellaisessa vihan vimmassa. "Ymmärrätkö minua nyt?" huusi Montague; ja hän vastasi epätoivoisella äänellä. "Kyllä, kyllä."