"Näen nyt, että kaikki on lopussa", lisäsi hän heikosti. "Sinä ja minä emme voi soutaa yhtäänne."
"Emme", huudahti toinen tulisesti, "emme voi. Ja me voimme yhtä hyvin jättää koettamisenkin. Sinä olet valinnut mieluummin olla ajanorja ja matelija, minä en sellaista itselleni valitse! Luuletko, etten ole oppinut mitään sillä ajalla, minkä olen täällä ollut? Ah, mies, sinä olit ennen olevinasi uskalias ja viisas — ja nyt et sinä ainoatakaan kertaa vedä henkeäsi pohtimatta tarkoin, mitä nämä rikkaat keikarit pitävät siitä tavasta, millä sen teet! Ja sinä tahdot, että Alice myisi itsensä heille — sinä tahdot, että minä myisin heille oman urani!"
Sitten oli pitkä vaitiolo. Oliver oli muuttunut hyvin kalpeaksi. Mutta sitten yht'äkkiä palautti hänen veljensä mielenmalttinsa ja sanoi: "Olen pahoillani. En tahtonut riidellä, mutta sinä olet ärsyttänyt minua liian paljon. Olen kiitollinen siitä, mitä olet koettanut tehdä minun edestäni, ja minä maksan sen sinulle takaisin niin pian kuin voin. Mutta minä en voi jatkaa tätä peliä. Minä tahdon sen jättää, ja sinä voit ystävillesi olla minua tuntematta — kerro heille, että minä olen käyttäytynyt raivopäisesti, ja unohtakoot he, että ovat milloinkaan minua tunteneet. He tuskin moittivat sinua siitä — he tuntevat sinut liian hyvin sitä tehdäkseen. Ja mitä Aliceen tulee, tulen minä selvittämään hänelle huomisaamuna ja annan hänen itsensä tehdä päätöksensä — jos hän tahtoo olla seuraelämän kuningatar, ei hänen tarvitse muuta kuin laskea itsensä sinun käsiisi, ja silloin minä poistun hänen tieltään. Toisaalta jos hän hyväksyy minun menettelyni, mitäpä sitten, me jätämme molemmat, eikä sinun tarvitse vaivata itseäsi kummankaan meidän kanssa."
Sillä perustalla he erkanivat sinä iltana; mutta niinkuin on kaikkien päätösten laita, jotka ihmiset tekevät kiukun valtaamina, ei tätäkään päätöstä seurattu kirjaimellisesti. Montaguen oli hyvin vaikea esittää Alicelle sellaista valintaa; ja taas Oliver, kun hän oli päässyt kotia ja ajatteli sitä perinpohjin uudelleen, alkoi siinä huomata toivon kipinöitä Hän voisi selittää kaikille, että hän ei ollut vastuunalainen veljensä liikehoureista, ja koetella onneaan sillä perustalla. Sittenkin oli pyöriä, jotka pyörivät vielä seuramaailman pyörienkin sisällä; ja jos Robbie Wallingit suvaitsisivat rikkoa välinsä hänen kanssaan — no, mitä siitä, heillä oli runsaasti vihamiehiä. Saattoipa olla harrastuksia, jotka Allanin toimenpiteistä tulisivat hyötymään, ja niiden haltijat kyllä ottaisivat hänet vastaan.
Montague oli päättänyt kirjottaa ja rikkoa kaikki kutsut, jotka hän oli saanut, ja reväistä yhteytensä seuramaailmaan yhdellä iskulla. Mutta seuraavana päivänä tuli hänen veljensä uudelleen, esittäen uusia sovitteluita ja vastalauseita. Ei hyödyttänyt ollenkaan mennä toiseen äärimmäisyyteen; hänellä, Oliverilla, olisi oleva kaikki lopussa Wallingien kanssa, ja he kaikki voisivat kulkea kukin omaa tietään ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Ja niin Montague näytteli vaeltavan ritarin osaa. Hän kulki omantunnon vaivoja ja epäluuloja kärsien, epävarmana siitä, miten jokainen uusi ihminen häntä kohteleisi. Seuraavana iltana oli hän luvannut olla mukana teatteriseurueessa Siegfried Harveyn kanssa; ja he söivät illallista yksityisessä huoneessa Delmonicolla, ja sinne tuli Mrs Winnie, säteillen kuin omenapuu aikaisin huhtikuussa — ja mutisten matalalla äänellä, "Oi Te hirveä mies, mihin Te olette ryhtynyt?"
"Olenko satuttanut kynteni Teidänkin säilykevarastoonne?" kysyi hän nopeasti.
"Ette, ette minun", sanoi hän, "mutta —", ja hän epäröi.
"Mr Duvalin?" kysyi Montague.
"Ei", sanoi hän, "ette hänen — vaan kaikkien muiden! Hän kertoi minulle siitä tänään — mitä hirvittävin kuohunta on käynnissä. Hän tahtoi, että minä koettaisin saada Teiltä selville, mitä Teillä oli mielessä, ja kuka oli sen takana."