Montaguelle olivat nämä sanat ikäänkuin isku vasten kasvoja. Hän kulki alas katua, puoleksi hämmentyneenä. Se näytti hänestä mustimmalta häväistykseltä, mitä New-York vielä oli hänelle näyttänyt. Hän pusersi kätensä nyrkkiin, kuiskaillen itsekseen: "konnat!" Samalla tajusi hän silmänräpäyksessä, että hän oli avuton. Siellä alhaalla kotona olisi saattanut nutistaa sellaisen lehden toimittajan; mutta täällä hän oli susien omassa pesässä, eikä hän voinut tehdä yhtään mitään. Hän meni takaisin toimistoonsa ja istuutui pöydän ääreen.
"Rakas Mrs Winnie", kirjotti hän. "Olen juuri lukenut mukana seuraavan artikkelin, enkä voi ilmaista Teille, miten syvästi minuun koskee, että Teidän ystävällisyytenne meitä kohtaan on saattanut Teidät tuollaisen vihanpurkauksen uhriksi. Olen aivan avuton asiassa; en voi muuta kuin menetellä niin, että vältätte enemmät ikävyydet. Pyydän, uskokaa minua kun sanon, että ymmärrämme parhaiten toisiamme, jos ajattelette niin että olisi parasta, ettemme tapaisi enää toistaiseksi; sekä että tämä ei vaikuta ollenkaan meidän tunteisiimme."
Tämän kirjeen lähetti Montague sanan viejän mukana; ja sitten meni hän kotia. Ehkä kymmenen minuuttia hänen saavuttuaan soi telefoonikello ja siellä oli Mrs Winnie.
"Teidän ilmotuksenne on tullut", sanoi hän. "Oletteko lupautunut jonnekin tänä iltana?"
"En", vastasi hän.
"Hyvä", sanoi Mrs Winnie, "tahdotteko tulla päivälliselle?"
"Mrs Winnie" — pani hän vastaan.
"Pyydän, tulkaa", sanoi hän. "Tehkää se!"
"Minä vihaan, että olen Teitä —" alotti hän.
"Tulkaa, minä tahdon!" sanoi hän kolmannen kerran.