Siellä oli asfalttinen ajotie, jonka molemmin puolin seisoi rivissä pieniä asuntoja. Niitä oli peninkulmittain kortteli toisensa jälkeen. Montague ei ollut koskaan ennen elämässään nähnyt niin paljon taloja, ja melkein kaikki olivat niinkuin samaan malliin valetut.
Paljon toisia automobiileja kiisi pitkin tätä katua, kilpaillen toistensa kanssa. Se, jonka ohi useimmin ajettiin, sai kaiken pölyn ja löyhkän; ja siksi oli yleisenä sääntönä, että ollessasi takana odottelit sinä vain aukeaa paikkaa lisätäksesi vauhtia ja ajaaksesi eteen; mutta juuri kun olit saanut silmiisi mukavan paikan, alkoi sivullasi puhkua ja pihistä ja kilpailijani suhahti salaa ohitsesi. Jos olit häpeämätön, niin lisäsit sinäkin vauhtia ja pakotit hänet peräytymään takaisin, jollei hän tahtonut antautua alttiiksi vaaralle törmätä yhteen toista tietä tulevien ajoneuvojen kanssa. Oliverilla näytti olevan ainoastaan yksi päämäärä — päästä kaikista edelle.
He saapuivat suurelle valtameritielle. Siellä kulki useita automobiileja ja melkein kaikki ajoivat yhteen suuntaan ja kilpailivat. Kaksi niistä pysyttelihe kiinni Oliverissa, eivätkä tahtoneet jäädä jälkeen — kerta toisensa perästä kiisivät he yhä uudelleen toistensa ohi. Niiden liikkeelle nostama pöly oli silmiä sokaiseva ja alituinen löyhkä iljetti; mutta Oliver puristi huulensa lujasti yhteen ja pieni viisari vauhdinmittarilla alkoi liikkua eteenpäin ja he ajoivat lentäen alas katua. "Ottakaa nyt kiinni!" mutisi hän.
Muutamia sekuntteja myöhemmin huudahti Oliver äkkiä, kun muuan poliisi, joka oli ollut kätkeytyneenä pensaan taakse, ryntäsi ylös ja huusi heille jotakin. Poliisilla oli moottoripyörä, ja Oliver huusi koneenhoitajalle: "Vetäkää nauhasta!" Hänen veljensä kääntyi taakseen, säikähtyneenä ja hämmennyksissään, ja hän näki miehen kurottavan kädellään vaunun lattiaan. Hän näki poliisin hyppäävän pyörälleen ja alkavan heitä seurata. Sitten katosi se hänen silmistään pölypilveen.
Saattoi kestää viisi minuuttia tuota hurjaa menoa, heidän ajaessa aivan ääneti ja jännittyneinä, vauhdilla, jollaista Montague ei ollut koskaan tavannut pikajunassa. Toista tietä tulevat ajoneuvot pujahtivat näkyviin, ja rynnäten suoraan heitä kohti — siltä ainakin heistä näytti — puhalsivat ohi vain käden leveyden etäisyydellä heidän vaunustaan. Montague oli juuri tehnyt päätöksensä, että tämänkaltainen ajo olisi hänelle kylliksi koko elämän ajaksi, kun hän huomasi, että heidän kulkunsa hiljeni. "Te voitte päästää nauhan", sanoi Oliver. "Hän ei tule meitä enää tavottamaan."
"Mikä se nauha on?" kysyi toinen.
"Se on sidottu kiinni takana olevaan levyyn, jolla on meidän numeromme. Se nostaa sen ylös niin että sitä on mahdoton nähdä."
He kääntyivät tielle, joka johti maaseudulle, ja Montague heittäytyi istumaan ja nauroi kunnes kyyneleet valuivat alas hänen poskilleen. "Onko tuo kuje yleinen?" kysyi hän.
"Sangen yleinen", sanoi toinen. "Mrs Robbilla on vaunuvajassaan allas, joka on täynnä kuraa ja hänen ajajansa roiskuttaa siitä numerolapulle joka kerran kun hän lähtee ajelemaan. Täytyy tehdä, näetkös, jotakin, tai muutoin joutuu alituisesti kiinni."
"Oletko koskaan joutunut poliisin käsiin?"