"Ainoastaan kerran olen ollut oikeudessa", sanoi Oliver. "Pysäytetty olen senkin seitsemän kertaa."
"Mitä he tekivät toisilla kerroilla — varottivat sinua?"
"Varottivatko?" nauroi Oliver. "Eivät mitään muuta kuin astuivat minun kanssani vaunuun ja ajoivat pari korttelia, kunnes joutuivat pois joukon näkyvistä; ja sitten pistin minä heidän kouraansa kymmenen dollarin maksuosotuksen ja he livahtivat tiehensä."
Montague vastasi hänelle, "Oo, minä ymmärrän!"
He kääntyivät leveälle viertotielle ja täällä oli enemmän automobiileja ja enemmän tomua ja kilpailua. Tuon tuostakin kulkivat he kärry- tai rautatiekiskojen yli ja siellä oli aina varotusmerkki; mutta Oliver tiesi varmasti jollain salaisella tavalla, että raiteet olivat selvät, sillä hän ei koskaan näyttänyt hidastuttavan kulkua. Silloin tällöin joutuivat he kyliin ja silloin vasta vähensivät he nopeutta; mutta vauhdista, millä he kulkivat läpi eivät kyläläiset olisi saattaneet heitä vähääkään epäillä.
Mutta sitten tuli uusi seikkailu. Tie oli korjattavana ja oli mitä kurjimmassa kunnossa ja he raivasivat parhaallaan itselleen tietä, kun nuori mies, joka oli kävellyt syrjässä tiellä, astui heidän eteensä, veti punaisen nenäliinan taskustaan ja katsoen heihin heilutti sitä ylhäällä. Oliver mutisi kirouksen.
"Mitä on kysymyksessä?" huusi hänen veljensä.
"Meidät on otettu kiinni!" huudahti hän.
"Mitä!" änkytti toinen. "Minkätähden? Mehän emme kulkeneet juuri ollenkaan."
"Tiedän", sanoi Oliver; "mutta he ovat saaneet meidät siitä huolimatta."