Montague istui kulmakarvat rypistettyinä, pohtien itsekseen. Hän alkoi nyt nähdä vähän päivän valoa. "Oliver", kysyi hän äkkiä, "oletko varma, että panokset pelissä eivät ole liian suuret?"
"Mitä sinä tarkotat"? kysyi toinen.
"Jaksatko sinä pysyä pystyssä, kunnes näyttely on lopussa? Kunnes joko Alice taikka minä alamme tuoda jotakin takaisin?"
"Älä siitä huolehdi", sanoi toinen naurahtaen.
"Mutta eikö sinun olisi parempi ottaa minua uskotuksesi?" intti Montague itsepintaisesti. "Montako viikkoa jaksat maksaa vuokriamme tässä paikassa? Oletko saanut rahat maksaaksesi kaikki nämä vaatteet?"
"Olen", nauroi toinen — "mutta se ei merkitse, että minä aion maksaa niitä."
"Eikö sinun tarvitse maksaa laskujasi? Voimmeko tehdä kaiken tämän luotolla?"
Oliver nauroi uudelleen. "Sinä hyökkäät kimppuuni niinkuin oikeutta hakeva asianajaja", sanoi hän. "Pelkään, että saat kysymyksinesi kääntyä ympärillämme elävien ihmisten puoleen ja oppia heiltä vähän kunnioitusta veljeäsi kohtaan." Sitten lisäsi hän vakavana, "Näetkös, Allan, Reggien ja minun kaltaiseni ihmiset ovat sellaisessa asemassa, jossa he ovat tilaisuudessa tuomaan paljon uusia liiketuttavia liikemiehille ja siksi he mielellään poikkeavat tavoistaan palvellakseen meitä. Ja meillä on kaikellaisia välitystoimia, joihin olemme kietoutuneet, joten siinä ei koskaan tule kysymystä puhtaasta rahasta."
"Hoo"! huudahti toinen avaten silmiään, "minä ymmärrän! Silläkö tavalla te hankitte rahaa?"
"Se on yksi niistä tavoista, joilla me sitä säästämme", sanoi Oliver.
"Sehän on sama asia."