"Tietävätkö ihmiset sen?"
"Oh, tietysti. Miksi eivät tietäisi?"
"En tiedä", sanoi Montague. "Se kuulostaa hieman kummalliselta."
"Ei ollenkaan", sanoi Oliver. "Muutamat New-Yorkin parhaimmista ihmisistä tekevät sitä. Muukalaisia tulee kaupunkiin, ja he haluaisivat mennä oikeihin paikkoihin, ja he kysyvät minulta ja minä lähetän heidät. Taikka ottakaamme Robbie Walling, joka ylläpitää viittä tai kuutta täydellistä taloutta, ja kuluttaa useita miljoonia vuodessa. Hän ei voi valvoa kaikkea sitä itse — jos hän tekisi sen, ei hän saisi koskaan tehdä mitään muuta. Miksi ei hän pyytäisi jotakuta ystävää hoitamaan asioita puolestaan? Taikka sitten, uusi liike avautuu, ja he tarvitsevat Mrs Wallingin liikkeen apua ilmottamista varten, ja he tarjoavat hänelle alennusta, ja minulle välityspalkkiota. Minkätähden en minä saisi antaa hänen koetella heitä?"
"Se on hyvin mutkallista", huomautti toinen. "Varastoilla on siis useampi kuin yksi hinta?"
"Niillä on niin monta hintaa, kuin heillä on ostajia", oli vastaus. "Miksi ei saisi niin olla? New-York on täynnä arvostelematonta rikasta ylhäisöä, joka arvioi asioita sen mukaan, mitä se niistä maksaa. Ja miksi eivät he saisi maksaa kalliisti ja olla onnellisia? Tuon oopperavaipan, jonka Alice sai — Réval lupasi sen minulle kymmenellä tuhannella, mutta minä löisin vetoa kanssasi, että hän kiskoisi joltakin hienottarelta Buttessa, Montanassa, kaksikymmentä tuhatta aivan samallaisesta kappaleesta."
Montague kohosi äkkiä ylös. "Pysähdy", sanoi hän, heiluttaen käsiään.
"Sinä otat kaiken pölyn pois mehiläisen siiviltä!"
Hän kysyi, minne he aikoisivat sinä iltana mennä, ja Oliver sanoi, että he olivat kutsutut yksinkertaiseen päivällisseuraan Mrs Winnie Duvalin luona. Mrs Winnie oli se nuori leski, joka äskettäin oli mennyt naimisiin suuren pankkihuoneen Duval & C:o perustajan kanssa — selitteli hänelle Oliver; Mrs Winnie oli hänen huonetoverinsa, ja he tulisivat kohtaamaan siellä mieltäkiinnittävän seurueen. Mrs Duval aikoi kutsua sinne serkkunsa, Charlie Carterin — hän toivoi Charlien tapaavan Alicen. "Mrs Winnie suunnittelee aina, mitenkä hän saisi Charlien vakiintumaan", sanoi Oliver iloisesti nauraen.
Hän pyysi telefoonissa miehen tuomaan hänelle vaatteensa, ja hän ja hänen veljensä pukivat päälleen. Sitten tuli Alice sisälle, kauniina kuin aamunkoiton jumalatar loistavassa, ruusunvärisessä puvussaan. Väri hänen poskillaan oli tavallistakin kirkkaampi, sillä häntä arvelutti nähdä, kuinka alas hänen pukunsa oli avonainen, ja hän pelkäsi tekevänsä _faux pas'_in. "Sanokaa, miltä se näyttää", sammalsi hän. "Lucy-täti sanoo, että minun varmasti saattaisi luulla kantavan jotakin pitsiröykkiötä tai kukkaislaitetta".
"Täti-Lucy ei ole mikään pariisilainen muotiräätäli", sanoi Oliver suuresti huvitettuna. "Rakkaani — odota kunnes olet nähnyt Mrs Winnien!"