He alkoivat uudelleen laulun ja Montague mietti kuulemaansa kertomusta. Se näytti hänestä olevan esikuva siitä, mikä teki hänen mielestään tämän kokouksen niin kauniiksi — veljeyden ja auttamisen hengestä, mikä täällä vallitsi. — He lauloivat: "Me yövymme vanhalla leiripaikalla"; he lauloivat "Oi siunattu taivas" ja "Entinen sotilas"; he lauloivat useita liikuttavia ja surullisia lauluja ja miehet tunsivat äänensä värähtelevän ja sumupilven hiipivän silmiensä yli. Montague alkoi joutua lumouksen valtaan.
Näiden ihmisten ja heidän elämäntarinansa yllä lepäsi mysterio — salaperäinen ihme, joka vain harvoin paljastuu kuolevaisille, sellaisille, jotka ovat unelmoineet ja uskaltaneet. Heistä ei ollut helppoa täyttää velvollisuutta; heillä oli ollut vaimot ja lapset, kodit ja ystävät sekä kotiseudut ja kaikki nämä olivat he jättäneet palvellakseen tasavaltaa. He olivat opettaneet itselleen uuden elämäntavan — he olivat takoneet itsensä kiinni sodan rautaiseen miekkaan. He olivat marssineet ja taistelleet tomussa ja kuumuudessa, rankkasateessa ja jäätävässä lumituiskussa; heistä oli tullut miehiä, joilla oli ankara ja julma luonne;— miehiä, joilla oli jäsenet teräksestä, jotka voivat marssia tai ratsastaa päiviä ja öitä, jotka saattoivat laskeutua alas ja nukkua tantereella talvenhangilla tai sateen vuotaessa virtoina, jotka yhden sanan kuullessaan olivat valmiit nousemaan jälleen, ja tarttuen musketteihinsa ryntäämään suoraan kanuunain kitaan. He olivat oppineet katsomaan kuolemaa kasvoista kasvoihin ja kohtaamaan sen tuliset silmät; he marssivat, söivät ja nukkuivat, nauroivat ja soittivat ja lauloivat ajallansa — he kantoivat elämää käsissään ja heittelivät sitä niinkuin ilveilijä heittelee palloa. Ja tämän he tekivät vapauden puolesta; tuon tähtikruunuisen jumalattaren puolesta, jonka silmät liekkeinä leimahtelivat, kun hän astui vuorten huipuilla ja kutsui heitä taistelun melskeeseen, jonka manttelin maataviiltäviä liepeitä he seurasivat pölyn ja kanuunansavun läpi, jonka loistavista kasvoista välähdyksen nähtyään he saattoivat valvoa pitkät yöt ja tarttua kivääreihin aamulla, jonka välkehtivän manttelin hipaisusta he olivat viruneet vankilan komeroissa, missä nälkä ja iljettävät ruttotaudit ja raivohulluus rehottivat täydessä vallassaan.
Ja nyt tämä vapauden armeija liehuvine lippuineen Ja korskuvine hevosineen ja jyrisevine kanuunineen oli astunut varjojen maailmaan. Se maa, jolla se oli astunut, oli pyhä; ja ken sormillaan kosketti niitä tomusia nidoksia, jotka sisälsivät kertomuksen sen teoista, tunsi oudon, pelonsekaisen kunnioituksen valtaavan itsensä ja äkillinen kuolemanpelko värisytti häntä, — se oli niin nopea ja niin heikko, että sitä tuskin saattoi ymmärtää. Montaguen mielessä oli muistoja lapsuusajoilta, jolloin tuntikausia kestäneinä hiljaisina ja pyhinä hetkinä hänelle oli näkynä esiintynyt kaikki nuo, ja hän oli istunut kasvot kätkettyinä käsiinsä.
Tasavallan puolesta olivat nämä miehet kärsineet; hänen ja hänen lastensa puolesta, — jottei tämä kansan johtama, kansaa valvova, kansaa palveleva hallitus häviäisi maan päältä. Ja Gettysburgin urkujen soiton kaikuessa hänen sisällään, laski poika oman sielunsa maansa alttarille. He olivat tehneet niin paljon hänen edestään — ja nyt, oliko mitään, mitä hän saattoi tehdä? Toistakymmentä vuotta oli siitä kulunut, ja vieläkin hän tunsi, että syvällä hänen sisällään — syvemmällä kuin kaikki muut päämäärät, kuin kaikki toiveet varallisuudesta ja maineesta ja vallasta — oli hänellä se päämäärä, että ihmiset, jotka olivat kuolleet tasavallan edestä, huomaisivat hänen heidän luottamuksensa ansainneeksi.
He olivat lakanneet laulamasta ja tuomari Ellis seisoi hänen edessään. Tuomari oli lähdössä ja liehakoivalla äänellään sanoi hän, että hän toivoi näkevänsä Montagueta jälleen. Nähdessään kenraali Prenticen nousevan ylös, pudisti Montague päältään lumouksen, joka oli häneen tarttunut, ja pudisti kädestä pientä rummunlyöjää, ja Seldeniä, ja Andersonia ja kaikkia muita unelmiensa sankareita. Muutamia minuutteja myöhemmin löysi hän itsensä hotellin ulkopuolelta, ja hän hengitti syvään kylmää marraskuun ilmaa.
Majuri Thorne oli tullut ulos hänen kanssaan; ja saadessaan kuulla, että kenraalin tie vei pohjoiseen osaan kaupunkia, tarjoutui hän kävelemään Montaguen kanssa hänen hotelliinsa saakka.
He läksivät astelemaan ja Montague kertoi majurille näystä viiniköynnöksessä, ja majuri nauroi ja kertoi, miltä se kaikki oli tuntunut. Oli ollut paljon enemmän seikkailuja, Montague huomasi; kun majuri kerran oli ollut takaa-ajamassa hevosta, oli hän kohdannut kaksi muulia, jotka olivat kuormitetut sotavarustuksilla ja olivat varustuksistaan tarttuneet kiinni puuhun; hän oli rynnännyt ottamaan saaliikseen niitä — kun voimakas luoti oli kohdannut puuta ja räjäyttänyt muulien kantaman ruutivaraston ja lennättänyt muulit sirpaleiksi. Ja sitte hän sai kuulla kertomuksen yöllisestä hyökkäyksestä, joka valloitti heille takaisin menetetyn maan ja antoi Stonevall Jacksonille työtä aina hänen traagillisen kuolemansa viimeiseen hetkeen saakka. Ja vielä oli juttu Andersonvillestä ja karkauksesta vankilasta. Montague olisi saattanut kävellä koko yön pitkin katuja, vaihtaen näitä sota-aikaisia muistoja majurin kanssa.
Syventyneinä keskusteluunsa saapuivat he pienelle kadulle, jonka varrella asui köyhälistöä; korkealla päiden päällä ilmassa jyrisivät junat ja kadun kummallakin puolella seisoi rivittäin pieniä kauppakojuja. Montague huomasi tiheän ihmisparven muutamassa kulmassa ja hän kysyi, mitä se merkitsi.
"Varmaankin joku kokous", sanoi majuri.
He tulivat lähemmäksi ja näkivät tulisoihdun, jonka vieressä joukon pään päällä seisoi mies.