"Se näyttää valtiolliselta kokoukselta", sanoi Montague, "mutta sitä se ei saata olla — nyt juuri valinnan tapahduttua."
"Se on kenties sosialistien kokous", sanoi majuri. "Niillä on sellaisia aina."
He siirtyivät kadun toiselle puolelle ja sieltä he saattoivat nähdä selvemmin. Mies näytti kuihtuneelta ja nälkiintyneeltä, ja hänellä oli pitkät käsivarret, joita hän alinomaa raivokkaasti heilutti. Hän oli mielettömänä kiihtymyksestä kävellen kiivaasti sinne tänne ja nojautuen tuontuostakin yli joukon, joka oli sulloutunut hänen ympärilleen. Junan kiitäessä ohi eivät nuo kaksi vierasta voineet kuulla hänen sanojaan.
"Sosialistit!" huudahti Montague ihmetellen. "Mitä he tahtovat?"
"En voi varmasti sanoa", sanoi toinen. "He tahtovat kumota hallituksen."
Juna oli mennyt ohi ja silloin miehen sanat tunkivat heidän korviinsa: "He pakottavat teitä rakentamaan palatseja, ja sitte he panevat teidät vuokrakasarmeihin! He pakottavat teitä kutomaan hienoja kankaita, ja sitte he pukevat teidät rääsyihin! He pakottavat teitä rakentamaan vankiloita ja sitte he sulkevat teidät niihin! He pakottavat teitä valmistamaan kiväärejä, ja sitte he ampuvat teitä niillä! Valtiolliset puolueet ovat heidän, ja he nimittävät ehdokkaat ja narraavat teitä äänestämään niitä — ja sitä he kutsuvat laiksi! He liittävät teidät armeijoiksi ja lähettävät teidät ampumaan veljiänne — ja sitä he kutsuvat järjestykseksi! He ottavat värillisen vaaterievun ja kutsuvat sitä lipuksi; he neuvovat teitä antamaan itsenne ammuttaviksi — ja he kutsuvat sitä isänmaallisuudeksi! Te alotatte ja te lopetatte kaiken työn, ja te teette sitä koko ajan, ja he saavat siitä hyödyn — he, nuo mestarit ja omistajat, ja te — hullut — hullut — hullut!"
Miehen ääni oli muuttunut kirkuvaksi ja hän kohotti kätensä ylös ja puhkesi pilkalliseen nauruun. Sitte tuli toinen juna, eikä Montague saattanut häntä enää kuulla; mutta hän saattoi nähdä, että hänen vimmattu syytöstulvansa jatkui yhä.
Montague seisoi aivankuin maahan kiinni kasvaneena; hän oli saanut iskun oman itsensä sisimpään — hän saattoi tuskin hallita itseään siinä seisoessaan. Hän tahtoi juosta sinne, missä tuo mies seisoi, tarttua häntä kurkkuun, huutaa hänet alas ja läksyttää hänet koko ihmisjoukon edessä.
Majuri oli varmaankin nähnyt hänen kiihtymyksensä, sillä hän otti hänen käsivartensa ja talutti hänet pois väkijoukosta, sanoen: "Tulkaa! Emme voi sitä auttaa."
"Mutta — mutta —" vastusti hän, "poliisin olisi otettava hänet huostaansa."