"Niin tekevät he joskus", sanoi majuri, "mutta se ei saa aikaan mitään hyvää."
He kulkivat edelleen ja kimeän äänen kaiku häipyi pois. "Sanokaa minulle", sanoi Montague matalalla äänellä, "tapahtuuko tuota hyvin usein?"
"Sillä kulmalla, minkä lähellä minä asun", sanoi toinen, "sitä tapahtuu joka lauantai-ilta."
"Ja kuuntelevatko ihmiset?" hän kysyi.
"Joskus ei voida pitää katua auki", oli vastaus.
Ja taas astelivat he vaiti. Vihdoin kysyi Montague: "Mitä se merkitsee?"
Majuri pudisti olkapäitään. "Kenties uutta sisällistä sotaa", sanoi hän.
Toinen luku.
Allan Montaguen isä oli kuollut noin viisi vuotta sitte. Pari vuotta myöhemmin oli hänen nuorempi veljensä, Oliver, ilmaissut aikomuksensa etsiä uraa New-Yorkissa. Hänellä ei ollut mitään paikkaa eikä mitään määrättyjä suunnitelmia; mutta hänen isänsä ystävät olivat rikkaita ja vaikutusvaltaisia miehiä, ja ovet olivat hänelle auki. Niin oli hän muuttanut maaosuutensa rahaksi ja lähtenyt.
Oliver eli iloista elämää ja oli nautintoa rakastava poika, jolla oli kaikki tuhlaajapojan ominaisuudet; hänen veljensä oli puoleksi odottanut saavansa nähdä hänen palaavan vuoden tai parin kuluttua taskut tyhjinä. Mutta New-York tuntui miellyttävän Oliveria. Hän ei koskaan kertonut, mitä hän teki — hän ei kirjottanut muuta, kuin että hän pidätteli karhuja ovelta. Mutta hänen kirjeensä viittasivat kalliisiin elämäntapoihin; ja joulun aikana ja serkku Alicen syntymäpäivänä saattoi hän lähettää lahjoja, jotka hämmästyksestä saivat sukulaisten silmät pyöristymään.