Huomiota veti tanssijaisissa puoleensa Mrs Winnie loistavassa, taivaan sinisessä silkkipuvussaan. Ja hän pudisti uhkaavaisena viuhkaansa Montaguelle, huudahtaen, "Te onneton mies — lupasitte käydä minua katsomassa!"
"Olen ollut poissa kaupungista", puolusti Montague.
"Kas niin, tulkaa päivällisille huomenillalla"; sanoi Mrs Winnie.
"Siellä tulee olemaan muutamia bridge-tovereita."
"Te unohdatte, että minä en ole oppinut pelaamaan", lennätti hän vastaan.
"No hyvä, mutta tulkaa sittenkin", vastasi Mrs Winnie. "Me opetamme Teitä. Minä itse en ole mikään pelaaja, ja minun mieheni tulee olemaan siellä ja hän on hyväluontoinen; ja veljeni Dan — hän saa luvan olla mukana, halutkoon hän sitä tai ei."
Ja niin meni Montague toisen kerran lumipalatsiin ja kohtasi pankkiiri Winton Duvalin — pitkän, sotilaallisen näköisen, noin viisikymmenvuotiaan miehen, jolla oli suuret, harmaat viikset, ja tuuheat kulmakarvat ja leijonan pää. Hän omisti yhden kaupungin suurimmista pankkihuoneista, ja hän oli liitossa vaikutusvaltaisten liikkeiden kanssa Wall Streetillä. Hän oli parhaallaan tekemisissä Mexikon ja etelä-Ameriikan kaivosten kanssa, ja siksi oli hän hyvin harvoin kotona. Hän oli mies, jolla oli mitä jyrkimmät tavat — hän saattoi kuukauden liikematkan jälkeen yht'äkkiä odottamatta saapua kotiin, varmana siitä, että kaikki oli yhtä valmiina häntä varten sekä kotona että toimistossa, kuin jos hän olisi vast'ikään pyörähtänyt ympäri kadun kulmasta. Montague huomasi, että hän otti ruokalistansa ja kirjotti siihen nopeasti määräyksensä kutakin pöytää varten, ja lähetti sen sitten kyökkimestarille. Toisten ihmisten päivällisillä oli hän hyvin harvoin läsnä, ja kun hänen vaimonsa piti kestejään, söi hän poikkeuksetta päivällisensä klubissa.
Hän esitti anteeksipyynnöksi liikeasiat, jotka ottivat häneltä koko illan; ja kun Dan-veli ei ollenkaan näyttäytynyt, ei Montague oppinut pelaamaan bridgeä. Neljä muuta vierasta syventyivät pelaamiseen ja Montague ja Mrs Winnie istuivat ja pakisivat, lämmitellen itseään takan ääressä suuressa etusalissa.
"Oletteko nähnyt Charlie Carteria?" oli ensimäinen kysymys, minkä Mrs
Winnie teki.
"En viime aikoina", vastasi hän; "mutta minä tapasin hänet Harveyllä."
"Minä tiedän", sanoi hän. "Minulle kerrottiin, että hän joi itsensä humalaan."