"On laskuja, jotka ovat maksettavat", vastasi Montague.
"Kiitos meidän hirvittävän ylellisen elämäntapamme", huudahti toinen. "Joskus minä toivon, että minulla ei olisi koskaan elämässäni ollut rahaa."
"Te väsyisitte pian siihen", sanoi Montague. "Te menettäisitte siten tämän talonkin!"
"Minä en menettäisi rahtustakaan", sanoi Mrs Winnie nopeasti. "Se on oikein totta — minä en välitä tästä kaikesta vähääkään. Minä eläisin mielelläni yksinkertaisesti, ja vapaana niin monista huolista ja vastuunalaisuuksista. Ja jonakin päivänä minä myöskin aijon sen toteuttaa oikein todella aijon. Aijon hankkia itselleni pienen maatilkun kaukana jossain maaseudulla. Ja minä aijon viettää siellä elämäni, kasvattaa kananpoikasia ja kasveja, ja minulla tulee olemaan oma kukkatarha — korutonta ja yksinkertaista —" ja siihen Mrs Winnie äkkiä pysähtyi, huudahtaen, "Te nauratte minulle!"
"En ollenkaan!" sanoi Montague. "Mutta en voinut olla ajattelematta sanomalehtireporttereita —."
"Siinä Te taas olette!" sanoi Mrs Winnie. "On mahdotonta ajatella koskaan mitään kauniita unelmia taikka koettaa tehdä jotakin järkevää — sanomalehtireportterien takia!"
Jos Montague olisi tavannut Mrs Winnie Duvalin ensi kertaa, olisi häneen vaikuttanut hänen ikävöimisensä yksinkertaiseen elämään; hän olisi pitänyt sitä tärkeänä ajanmerkkinä. Mutta ah, hän tiesi nyt, että tämän hänen hurmaavan emäntänsä ympärillä oli enemmän turhanpäiväistä korua kuin kenenkään muun ympärillä, minkä hän vielä oli kohdannut — ja kaikki se oli hänen omien suunnitelmiensa tuotetta! Mrs Winnie poltti omia, erikoisella merkillä varustettuja paperosseja, ja kun hän tarjosi niitä jollekulle, oli niiden kääreissä Montmorencin vanhan herttuallisen huoneen vaakuna! Ja kun joku sai kirjeen Mrs Winnieltä, huomasi hän kolmenkymmenen pennin postimerkin kirjekuoressa — sillä harmaa violetti oli hänen värinsä, ja kahdenkymmenen pennin postimerkit olivat inhottavan punaisia! Siksi saattoi varmuudella päättää, että jos Mrs Winnie joskus läksisi kanoja kasvattamaan, niin tulisi poikasten olla erikoisesti tuotettuja Kiinasta tai Patagoniasta, ja kanakoppien tulisi olla tarkkoja mestarijäljennöksiä niistä, joita löytyi vanhassa Montmorencin linnassa, missä hän automobiilillaan oli pistäytynyt.
Mutta Mrs Winnie oli kaunis, ja kovasti innostunut juttelemaan, ja siksi Montague kunnioittavalla myötätuntoisuudella kuunteli, kun hän kertoi ihanteellisista maalaisunelmistaan. Ja sitten kertoi Mrs Winnie hänelle Mrs Caroline Smythestä, joka oli kutsunut joukon ystäviään koolle erääseen suureen hotelliin, ja järjestänyt seuran ja perustanut "pysähdy hetkeksi kodin" suojattomille kissoille. Sen perästä heittäytyi hän psyykillisiin tutkimuksiin — joku oli vienyt hänet istuntoon, missä arvokkaan näköiset yliopistojen professorit ja naiset rillit nenällä istuivat piirissä ja odottivat henkien aineellistumista. Se oli ollut ensimäinen Mrs Winnien tämän suuntainen kokemus ja hän oli yhtä innostunut kuin lapsi, joka juuri on löytänyt makeislaatikon avaimen. "Tuskin tiesin nauraako vai peljätä", sanoi hän. "Mitä Te siitä ajattelette?"
"Minulla on ilo saada Teiltä ensimäiset vaikutelmani siinä suhteessa", sanoi Montague nauraen.
"No hyvä", sanoi hän, "sitten siellä oli pöytien kohoamista ja oli mitä salaperäisintä nähdä pöydän hyppien kulkevan ympäri huonetta! Ja sitten oli koputuksia — ja kuvitelkaa, kuinka ihmeellistä on nähdä ihmisiä, jotka oikein todella uskovat saavansa sanomia hengiltä. Se kerrassaan pani kylmiä väreitä liikkeelle minun ruumiissani. Ja sitten tämä nainen — rouva Se-ja-se — meni ranssiin uh! Perästä päin puhelin minä yhden miehen kanssa, ja hän kertoi minulle, kuinka hänen isänsä oli ilmestynyt hänelle yöllä ja kertonut, että hän oli juuri hukkunut mereen. Oletteko koskaan kuullut sellaista?"