Nähdessään kaiken tämän ylellisyyden päätteli Montague, että tämä se oli "varmin" sääty, mitä hän oli vielä tavannut; täällä syötiin enemmän ja juotiin enemmän ja vehkeiltiin julkisemmin. Vähitellen oli hän oppinut tuntemaan seuramaailman erikoisen kielen sanavaraston, mutta näillä ihmisillä oli niin paljon tekaistuja sanoja, että hän tunsi aivan joutuvansa ymmälle. Muuan nuori nainen, joka lörpötteli hänelle läsnäolevista, huomautti, että se ja se nuorukainen oli "onnahteleva"; ja nähdessään hämmästyneen ilmeen hänen kasvoillaan, nauroi hän ja jatkoi: "Luulen, ettette ymmärrä, mitä tarkotan!" Montague vastasi, että hän oli rohjennut tehdä sen johtopäätöksen, että hän ei pitänyt siitä nuorukaisesta.
Ja sitten siellä oli Mrs Harper, joka poikkesi sinne matkalla Chicagosta Lontooseen. Kymmenen vuotta sitten oli Mrs Harper täyttänyt New-Yorkin miljoonillaan, jotka hän oli saanut suurista tulolähteistään; sitten oli hän lähtenyt pois haaveillen itselleen uusien maiden vallottamista. Jättäessään Chicagon oli hänen kielioppinsa ollut virheetön, mutta nyt, kun hänestä oli tullut kuninkaiden pöytäveikko, sanoi hän "sine ei on" ja jätti puhuessaan pois kaikki g-kirjaimensa; ja kun Montague tipautti maahan linnun pitkältä matkalta, huudahti hän armollisesti, "Ah, Tehän satutatte aivan verrattomasti!" Montague istui voimavaunun etuistuimella, ja kuuli suuren naisen takanaan puhuttelevan vankkarakenteisia Jerseyn maanviljelijöitä, joiden esi-isät olivat yli koko maan taistelleet brittiläisiä ja hessiläisiä vastaan, nimityksellä "teidän talonpoikaisuutenne."
Oli sangen huomattava etuoikeus saada pitää Mrs Harperia vieraana; "kotona" liikuskeli hän ylhäisyydellä, joka muistutti mieleen kuningatar Viktorian — liehuvin lipuin ja nauhoin, ja koululasten parvissa kirkuessa hänelle hurraata. Hän ylläpiti puolta tusinaa maataloja ja hänellä oli Skotlannissa sadan tuhannen akren suuruinen metsästysalue rauhotettuna. Hänen erikoisuutenaan oli koota jalokiviä, jotka olivat kuuluneet romanttisille ja ihannoitaville historiassa esiintyville kuningattarille. Hän esiintyi tanssissa rinnallaan timanttinen rintalevy, joka kokonaan peitti hänen rinnustansa etuosan, niin että hän tosiaan oli puettu valovälkkeeseen; ja mukanaan oli hänellä englantilainen ystävänsä, Mrs Percy, joka oli seurannut häntä hänen voittokulullaan Euroopan hoveissa ja palatseissa, ja oli kopeillut kuuluisalla lorgnetti-ketjullaan, joka sisälsi yhden kappaleen kutakin tunnettua, harvinaista ja kaunista jalokiveä. Mrs Percyllä oli kultakankaasta tehty puku, jota peitti kokonainen omaisuus venetsialaisten pitsien muodossa, ja hän herätti suuremmoisen huomion — kunnes levisi huhu, että se olikin vain uudistus puvusta, jota Mrs Harper oli kantanut Lontoon Herttuattaren tanssiaisissa. Chicagolainen rouva itse ei koskaan missään tilaisuudessa esiintynyt kahta kertaa samassa puvussa.
Alicen aika kului loistavasti Toddeilla; kaikki miehet rakastuivat häneen — erittäinkin muuan nuorukainen, jonka nimi oli Fayette, heittäytyi aivan hänen jalkoihinsa. Hän oli varakas, mutta onnettomuudeksi oli hän saanut rahansa karkaamalla erään rikkaan tytön kanssa (joka oli yksi läsnäolevasta seurueesta), jonka tähden käytännölliseltä kannalta katsottuna hänen huomionosotuksensa eivät suinkaan olleet toivottavia Alicelle.
Montague jäi yksin ratkaisemaan vaikeata tehtäväänsä koettaessaan saada nämä kaikki itselleen selväksi, sillä hänen veljensä omistautui kokonaan Betty Wymanille. Tapa, jolla molemmat hävisivät aterioiden välillä, oli koko seurueen leikinlaskun esineenä; siksi, heidän ollessa matkalla kotia, tunsi Montague sisällään kutsun tehdä muutamia isällisiä kysymyksiä.
"Me olemme siinä määrin kihloissa, kun uskallamme sitä olla", vastasi
Oliver hänelle.
"Ja milloinka aijot sinä naida hänet?"
"Jumala tietää", sanoi hän, "en minä. Ukkorähjä ei antaisi hänelle penniäkään."
"Ja sinä et voisi häntä elättää?"
"Minä? Taivas varjelkoon, Allan — otaksutko, että Betty suostuisi olemaan köyhänä?"