"Vielä yksi kysymys", jatkoi Montague. "Minkätähden esität sinä minut heille?"
"Kas niin", vastasi hänen veljensä, "se ei mitenkään sinua loukkaa; olet huomaava sen suuresti huvittavan itseäsi. Näetkös, he ovat kuulleet, että minulla on veli; ja he pyysivät minua tuomaan sinut mukanani. En voinut pitää sinua salassa ikuisesti, vai olisinko?"
He juttelivat näin vaunun kiidättäessä heidät kaupungin yläosaan. Evansien palatsi oli Riverside Driven varrella; ja kun Montague astui ulos vaunusta ja näki sen aavemaisena kohoavan puolipimeässä, pääsi hänen huuliltaan ihmetyksen huudahdus. Se oli yhtä suuri kuin vankila!
"Ah, niin, heillä on kylliksi tilaa", sanoi Oliver nauraen. "Päätin tämän kaupan heidän puolestaan — se on vanha Lamsonin palatsi, näetkö."
Heitä varten oli huone valmiina; ja samoin kaikki herrasmiesten varustukset — Montague huomasi tämän kaiken ensi silmäyksellä. Siellä oli polvihousuja ja tulipunaisia veistoksia ja kultaisia reunusteita, marmorisia lehtereitä ja takkoja ja suihkulähteitä — ranskalaisten mestariteoksia ja oikeita flaamilaisia mattoja Raput, jotka veivät palatsin toisiin kerroksiin, olivat kiertävät, ja niillä oli valkonen samettimatto, joka oli erikoisesti kudottu sitä varten, ja joka tuon tuostakin oli vaihdettava; niiden ylipäässä oli valkonen kashmirimatto, jonka ikäjuuret ulottuivat kuusi sataa vuotta taaksepäin — ja niin edespäin.
Ja sitten tuli perhe: tuo pitkä, luiseva, jättiläismäinen mies, jolla oli parkitun nahkan väriset kasvot ja monihaaraiset viikset — se oli Jack Evans; ja Mrs Evans, lyhyt ja pyylevä, mutta ystävällisen näköinen ja yllään kohtalainen määrä timantteja; ja sitten Miss Evansit, ryhdikkäitä ja solakoita ja kiireestä kantapäähän täydellisesti järjestettyjä, "Mutta hehän kaikki ovat niinkuin ollakin pitää!" oli ensimäinen ajatus, mikä tuli Montaguen mieleen.
Kaikki olivatkin he niinkuin ollakin piti, kunnes avasivat suunsa. Kun he puhuivat, saattoi huomata, että Evans oli kaivosmies ja että hänen vaimonsa oli ollut keittäjättärenä uudisviljelyksellä; sekä että Annella ja Marylla oli karkeat äänet, ja että he eivät koskaan sattumaltakaan sanoneet tai tehneet mitään luonnollista.
Heidät saatettiin komeaan ruokahuoneeseen — Henrik II aikuiseen, jossa oli Fontainebleaun palatsista otettu historiallinen takka, ja seinillä neljä suurta maalausta, jotka vertauskuvallisesti esittivät aamua, iltaa, keskipäivää ja keskiyötä. Siellä ei ollut ketään muita vieraita — pöytä joka oli katettu kuutta henkilöä varten, näytti vähäpätöiseltä leikkikalulta tuossa suunnattomassa huoneustossa. Ja salamana, joka miltei kauhistutti Montaguea, lensi hänen tajuntaansa käsitys siitä, mitä mahtoikaan merkitä kuuluminen ylhäisön ulkopuolelle. Omistaa kaikki tämä loisto, eikä ketään, joka olisi siitä osallisena! Omistaa Henrik II aikuisia ruokailuhuoneita ja Ludvig XVI mallisia seurusteluhuoneita ja Ludvig XIV aikaisia kirjastoja — ja nähdä ne kaikki tyhjinä! Ei ketään, jonka kanssa ajella taikka jutella, ei ketään, joka tulisi ja pelaisi yhdessä korttia — mennä teatteriin ja oopperaan, eikä ketään, jolle puhella! Ja mikä pahempi, joutua tuijottavien katseiden ja pilkallisen hymyilyn esineeksi! Elää tässä jättiläispalatsissa, ja tietää, että koko tuo palvelijalauma, joka selkärangattomana mateli silmien edessä, teki ivaa selän takana! Nähdä tuota silmästä silmään — elää siinä hetki hetkeltä, päivä päivältä, kaiken tuon silmänräpäykseksikään poistumatta! Ja sitten kodin ulkopuolella, alinomaa kasvava pilkkaajien ja halveksijoiden piiri — ylhäisö, kaikkine liepeenkannattajineen ja loisolioineen, jäljittelijöineen ja ihailijoineen!
Ja joku oli uhmannut tuota kaikkea — joku oli tarttunut miekkaan ja astunut esille lyödäkseen maahan kaiken tuon vastuksen! Montague tarkasti tätä nelihenkistä perhettä, ja tuumaili ihmetellen, kuka heistä oli eteenpäin ajava voima tässä mitä epätoivoisimmassa yrityksessä!
Hän sai sen käsiinsä erottelemalla heidät henkilö henkilöltä. Se ei saattanut olla Evans itse. Helposti näki, että tuo vanha mies oli aivan toivoton ylhäisöön nähden; mikään ei saattanut muuttaa hänen suuria, karvaisia käsiään eikä hänen kuivettunutta, kurttuista niskaansa, eikä hänen vastustamatonta taipumustaan solua alas tuolissa ja heittää pitkät säärensä ristiin kauaksi eteensä. Jack Evansin kasvot ja ääni toivat vasten tahtoaankin mieleen vuoristoradan ja malminetsijän kuormamuulin, kenttätulien sauhun ja silavan ja papujen tuoksun. Seitsemäntoista pitkää vuotta oli tuo mies tallustellut aavikoilla ja vuoristoerämaissa, ja Luonto oli kaivanut vaikutuksensa syvälle hänen sieluunsa ja ruumiiseensa.