XI.
Käveltyään hetken aikaa edestakaisin huoneessaan meni herra van Rensselaer kirjoituspöytänsä luo ja allekirjoitti määräyksen tehtaitten sulkemisesta. Sitten lähetti hän kaksi sähkösanomaa, toisen sikäläisen valtion kuvernöörille ja toisen Hungervillen poliisimestarille. Hän ilmoitti levottomuuksien olevan puhkeamaisillaan, kehoitti heitä ylläpitämään lakia ja järjestystä kaikella ankaruudella ja selitti edesvastuun mahdollisista vahingonteoista olevan yhteisen.
Sitten soitti hän isännöitsijän luokseen.
— Herra Grinder, sanoi hän, minä olen sulkenut tehtaat ja jätän ne nyt teidän hoitoonne. Te tilaatte tänne kolmesataa yksityissalapoliisia — tai kolmetuhatta, jos niin tarvitaan — suojelemaan meidän omaisuuttamme. Hankitte sitten uusia työmiehiä, jotta tehtaat voidaan viikon kuluttua taas panna käyntiin. Toimikaa ripeästi ja varmasti! Minä olen pannut päähäni kerrassaan lopettaa nuo tyhmyydet. Työpajat täytyy avata jälleen ja heti, vaikka sentähden tarvitsisi panna liikkeelle koko maan sotavoima. Sitä minä vaan tahdoin sanoa… Mutta vielä yksi asia… Ammattiyhdistysten jäseniä ei oteta työhön millään ehdolla, paitsi yksitellen. Hyvästi!
Hän veti palttoon ylleen ja meni ulos vaunuihinsa. Sataa vihmoi, hän napitti takkinsa ja katseli suoraan eteensä vaunujen kiitäessä katua alaspäin. Äkkiä ajopelit pysähtyivät. Hän heräsi haaveiluistaan ja näki tien väkijoukon sulkemaksi. — He olivat pysähtyneet vanhan, rappeutuneen talon eteen. Joukko viheliäisiä huone- ja talouskaluja oli kasattu sivukäytävälle. Kaksi nälkiintynyttä, värisevää lasta oli tarrannut kiini vanhaan sänkyreteliin, jota pari miestä parhaillaan raahasi ulos, ja eräs nainen lapsi sylissä, seisoi kyyryssään porttikäytävässä. Hänen hysteerinen itkunsa kuului yli väkijoukon kumean kohinan.
Äkkiä huomasivat ympärilläseisojat vaunuissa istuvan miehen. Joka taholla nousi huuto: "Se on van Rensselaer! Van Rensselaer!"
Mahtavan aallon lailla vyöryi joukko vaunuja kohti. Vihellys ja ulvonta täyttivät ilman. Miehet pudistivat nyrkkejään hänelle, naiset huutelivat törkeitä haukkumasanoja — ja äkkiä singahti jostain kivi. Johtaja kumartui kuskinsa selän suojaan.
— Aja, kirkui hän. Anna mennä!
Mies epäili, loi silmäyksen väkijoukkoon edessään ja katsahti sitten isäntäänsä.
— Aja päälle! ulvoi tämä.