Silloin sivalsi kuski piiskalla hevosia. Täyttä karkua syöksyivät ne väkijoukkoon. Useita henkilöitä tallattiin maahan, ja loput hajaantuivat pelästyneinä joka taholle. Vaunut kiitivät eteenpäin, ja niitä seurasi oikea raekuuro kiviä ja julmia kirouksia.
XII.
Herra Robert van Rensselaer ajoi asemalle, jossa hänen yksityinen salonkivaununsa odotti. Tiellä käski hän ensin toimittaa itselleen jotain juotavaa, sytytti sitten sikarin ja istui syviin ajatuksiin vaipuneena, kunnes saavuttiin New-Yorkiin.
Tuskin oli hän ehtinyt ulos vaunusta, kun kuuli sanomalehtimyyjäin huutoja: "Lisälehti! Lisälehti!" Hän osti yhden, astui automobiiliinsa ja huudahti: "Aja kotiin!"
Matkalla tarkasteli hän lehteä. Siinä oli jo julkaistuna koko kokouksen meno, tietysti asianmukaisesti väritettynä. Edelleen kerrottiin lakkopäätöksestä ja ensimäisistä levottomuuksista.
Robert van Rensselaer hymyili itsekseen lukiessaan.
Vihdoin saapui hän asuntoonsa — se ei enään ollut pikkunen huoneusto, vaan kokonainen suuri palatsi, pari kadun kulman väliä isänsä palatsista. — Hän hautoi yhä mielessään tuota lakkojuttua, mutta yht'äkkiä heräsi mietteistään, kun ovea avaava hovimestari häädetyllä äänellä ilmoitti:
— Anteeksi! Mutta eräs nainen odottaa teitä salongissa.
Herra van Rensselaer teki hämmästystä osoittavan liikkeen.
— Nainen? kysyi hän.