— Ei, tyttö.
— Hm… Hän on kai … maltahan … hän on nyt kahdentoistavuotias.
— Kolmentoista, Robbie. Olen tullut tänne hänen tähtensä.
— Niin, minä ymmärrän. Onko hän täällä … New-Yorkissa.
— Ei, hän on Albanyssa … eräässä kunniallisessa perheessä… En mielestäni voinut ottaa häntä mukaani, mutta minä … minä…
Nainen vaikeni katsoen miestä silmiin. Sitten ojensi hän laihat käsivartensa tätä kohti ja jatkoi:
— Sinä olet pitävä huolen hänestä, vai kuinka, Robbie? Sitähän minä vaan tahdoin sinulta pyytää. Minä kuolen pian enkä voi olla hänelle tukena — mutta sinä voit. Minä olen kokenut kovia päiviä, mutta siitä ei hänellä ole aavistustakaan. Hänellä on sinulta saamani medaljonki, mutta muuten olen tarkoin säilyttänyt salaisuuteni — hän ei tiedä edes isänsä nimeä. En koskaan ole ollut sinulle haitaksi, Robbie, mutta tee nyt hänen puolestaan, mitä sinun olisi pitänyt tehdä minun puolestani ennen vanhaan.
— Minä luulin isäni huolehtineen sinusta kaikin puolin. Eikö hän sitä olekaan tehnyt? sanoi van Rensselaer liikemiehen äänellä.
— Minä en valita, vastasi nainen. Lupaa vaan tehdä jotain hänen hyväkseen… Se ei koskaan ole sinua vahingoittava. Lupaa se minulle.
Hänen äänensä vapisi, ja koko ruumistaan puistatti tukahutettu itkukohtaus. Hän kumartui eteenpäin tuolissaan ja koetti tyyntyä.