Herra van Rensselaer taitti kokoon sähkösanoman, pisti sen taskuunsa ja hymyili.
— Kirotut sanomalehdet! mutisi hän itsekseen ja lähetti palvelijan ostamaan joitakuita. Ne saatuaan istuutui hän kannelle lukemaan, raittiin merituulen viillytellessä hänen otsaansa.
Hungervillessa näkyi tapahtuneen tavattomia. Lakkolaiset olivat pitäneet kokouksia ja koko kaupunki oli ollut kapinassa. Niin kummalta kuin se kuuluukin, oli suuri osa sanomalehdistöä työväen puolella. Varsinaisia väkivaltaisuuksia ei ollut tapahtunut, ennenkuin uudet työmiehet olivat näyttäytyneet kaupungissa. Silloin sytytettiin tuleen muutamia tavaravaunuja tehtaitten ulkopuolella. Sitten oli viisisataa salapoliisia tullut tehtaisiin, joiden ympäri rakennettiin korkea valli, varustettu ampumareijillä.
Kolmantena päivänä oli yhtiö lähettänyt sinne vaununlastittain ammattiyhdistyksiin kuulumatonta työväkeä — miehiä, jotka olivat olleet työttöminä koko vuoden tai siitä asti kun yhtiön kanssa kilpailevat tehtaat kukistettiin. Heti joutui koko kaupunki kuohuksiin, ja kaikista varokeinoista huolimatta otettiin työhaluiset vastaan kivisateella ja joutuivat he muutenkin pahoinpitelyn alaisiksi. Salapoliisit ampuivat väkijoukkoon, josta kolme miestä, yksi nainen ja kaksi lasta kaatui ja noin tusinan verran haavoitettiin. Samana iltana lähetettiin poliisimestarin pyynnöstä sotaväkeä kaupunkiin.
Niin kului kolme päivää mitä suurimman kiihkon vallassa ja pari kertaa sattui vakavia yhteentörmäyksiäkin. Sotamiehet ampuivat väkijoukkoihin, ja yhä useampi työmies sai surmansa, eräs sotamieskin pistettiin kuoliaaksi. Mutta yhtiö pysyi lujana päätöksessään — tehtaat täytyi saada käyntiin uudelleen. Ja kun lakkolaisilta kokonaan puuttui rahoja, alkoivat he piankin kärsiä puutetta ja joukottain pyrkiä takaisin työpajoihin. Viimeiset uutiset tiesivät kertoa ammattiyhdistysten olevan aikeessa lopettaa lakon, jotta niiden jäsenet saisivat itselleen pysytetyksi vielä täyttämättä olevat paikat.
Herra van Rensselaer luki uudestaan sähkösanoman läpi ja hymyili.
— Mitä iloisia uutisia olet saanut, rakkaani? kysyi neiti Paragon.
— Että sinä pian tulet omakseni, vastasi hän.
XVIII.
Häät vietettiin neljä viikkoa myöhemmin, heti kun neiti Paragonin myötäjäiset ehtivät saapua Pariisista. Mahdoton on minun kuvaillakaan näitä häitä. Viikkokausia edeltäkäsin olivat sanomalehdet pohtineet niitten järjestämistä, sisältäneet palstan täysiä kuvauksia häävalmistuksista, morsiamen ja sulhasen sukulaisista, heidän rikkauksistaan ja huomattavista ominaisuuksistaan. "Liittoutuneet lehdet" julkaisivat kaksi eri selostusta morsiuspuvusta — teknillisen, ammattimiehen laatiman ja runollisen vapaan, taiteilijan laatiman. Häitten edellisenä päivänä ikuistettiin sekä kynällä että kuvilla Viidennen avenyn varrella sijaitseva, kukkalaitteilla ylenmäärin koristeltu kirkko — sama, jossa Robbie aikoinaan oli toiminut sunnuntaikoulun opettajana ja kolmenkymmenen vuoden aikana kuunnellut tohtori Letence Sprayn mieltäylentäviä saarnoja — ja suuren tapahtuman jälkeen sisälsivät kaikki New-Yorkin lehdet — ensisivullaan — perinpohjaisen kuvauksen juhlamenoista uteliaitten lukijainsa iloksi ja ylösrakennukseksi.