— Ystävättärenne näyttää vähän kainostelevan, sanoi hän hymyillen astuessaan nuoren tytön rinnalle ja otti hiljaa tämän käsivarren omaansa.
— Niin, hän on todellakin vielä ujo, vastasi nainen. Hän on ollut
New-Yorkissa vasta pari päivää. Neiti Harrison — herra — herra —?
— Herra Green, vastasi van Rensselaer.
— Herra Green, toisti nainen ja naurahti. Minun nimeni on rouva Lynch.
Näin kävi esittely nopeasti ja lystikkäästi.
— Minne matka, kysyi herra Green.
— Olemme juuri menossa kotiin, vastasi rouva Lynch.
He kulkivat katua eteenpäin. Van Rensselaer tunsi tytön hennon käsivarren vapisevan, mutta tämä ei puhunut mitään eikä edes nostanut katsettaan, kun häntä puhuteltiin. Rouva Lynch piti keskustelua vireillä, kunnes he saapuivat erään ruskean kivitalon edustalle. Ikkunaverhot olivat alaslasketut, mutta niiden välistä vilkkui valoa, ja naisen avatessa eteisen ovea, kuului sisältä naurua ja iloisia ääniä. Ovi salonkiin oli auki, mutta he menivät sen ohi ja astuivat pieneen, niukasti valaistuun huoneeseen, sulkivat oven jälessään, ja kaikki hiljeni taas.
— Olkaa kuin kotonanne, sanoi rouva Lynch ja rupesi riisumaan hattuaan ja päällystakkiaan. Herra Green teki samoin ja istahti sitten sohvaan.
Nuori tyttökin istuutui. Hän vapisi yhä ja oli hyvin kalpea. Mutta rouva Lynch ei ollut sitä huomaavinaan, hän keskusteli vaan innokkaasti uuden tuttavan kanssa.