Äkkiä naputettiin ovelle, eräs palvelija toi kirjeen.
— Kirje teille, sir, sanoi hän. Päälle on kirjoitettu "tärkeä."
Ystävämme otti kirjeen ja odotti kunnes palvelija oli poistunut. Hän avasi sen ja luki seuraavaa:
Herra Robert van Rensselaer.
Pyytäkää hyväntahtoisesti ystäväänne, herra Greeniä, vielä tänä iltana tulemaan vanhan ystävättärensä, rouva Lynchin luo. Hänelle itselleen sangen tärkeä asia on kysymyksessä. Joten hänen ehdottomasti täytyy tulla!
XXVI.
Jätämme mainitsematta herra Robert van Rensselaerin muistutukset kirjeen luettuaan, koska ei kenelläkään ole niistä hyötyä eikä huvia. Lukija on varmaan kuvitellut, ettei ystävämme tähän aikaan ollut missään tekemisissä rouva Lynchin kanssa. Niin hän uskoi itsekin. Mutta yksi elämän pikku ilojen varjopuolia on se, etteivät ne jätä meitä rauhaan silloin, kun tahtoisimme unohtaa ne.
Sankarimme mietti miettimistään, kuka olisi tämän kirjeen kirjoittaja. Ja koko ajan hän joko käveli edestakaisin huoneessa tai istui liikahtamatta, eteensä tuijottaen tuolilla.
Saatuaan vihdoinkin päätöksensä tehneeksi, ei hän ensinkään ollut iloisella tuulella. Otsansa oli synkkä ja silmänsä loistivat oudosti. Hän lähti huoneesta pitkin, raskain askelin, ja pari sekuntia myöhemmin kiidättivät ajoneuvot häntä Mary Harrisonin asuntoa kohti. Ajettuaan kappaleen matkaa, käski hän ajajan pysäyttää ja astui alas vaunuista. Kun ne olivat kadonneet näkyvistä, astui hän toisiin, joilla ajoi lopun matkaa.
Nuori tyttö otti hänet vastaan onnesta säteillen. Hänen yllään oli punainen silkkipuku, ja hän oli niin ihmeen kaunis, että Robbien kasvot ehdottomasti kävivät lempeämmiksi. Mutta tyttö oli kumminkin huomannut jo hänen synkän katseensa ja huudahti pelästyneenä: