Hän pysähtyi hämmästyneenä miehen oudosta näöstä. Mutta sitten jatkoi hän:
— Luulen isäni olleen hyvin rikkaan, kauniin ja hyvän. Äiti antoi minulle medaljongin, jossa oli isäni kuva, ja jonka avaimen äiti sanoi olleen isälläni, jotta sitä ei kukaan muu voisi avata. Hän itse oli hukannut sen avaimen, jonka oli isältäni saanut.
Tyttö vaikeni taaskin. Aaveentapainen, tuhkanharmaa kalpeus oli levinnyt Robert van Rensselaerin kasvoille. Hän nojautui tyttöön, silmänsä tuijottaen kauhistuneina. Ojensi sitten tyttöä kohti kätensä, joka vapisi kuin haavanlehti.
— Medaljonki! Medaljonki! läähätti hän. Jumalani! Onko se sulla tallella?
— On, huudahti tyttö hämmästyneenä, kiiruhtaen piironkinsa luo. Hän ojensi medaljongin miehelle. Tämä katsahti siihen, horjahti takaisin kuin olisi saanut tikarin piston rintaansa. Ja hurjasti, hirvittävästi parkaisten tarttui molemmin käsin päähänsä ja oli vähällä kaatua.
Mutta Mary oli kauhistuneena kiiruhtanut hänen luokseen.
— Jim, Jim, huusi hän. Mitä tämä on?
Hän yritti tarttua mieheen kiini, mutta tämä pakeni kauhistuneena häntä kuin villiä eläintä.
— Ei, ei! huusi mies ryömien nurkkaan, pelko ja kauhistus katseessaan.
Älä! Mene pois! Mene pois!
— Mutta, Jim, mitä tämä on? huusi tyttö. Mikä sinulle on tullut?