— Yhdentekevä! huusi hän. Aja vaan!
Ja niin mentiin täyttä vauhtia pitkin katuja. Van Rensselaer istui kyyristyneenä vaunujen nurkkaan, väännellen epätoivoissaan käsiään.
Sama ajatus palasi aina hänen mieleensä, ajatus, joka sai veren hyytymään hänen suonissaan. Hänen ruumiinsa vääntelehti kovissa kouristuksissa.
Kauvan hän ei voinut tätä kestää, vaan käski ajajan seisauttaa, hyppäsi alas ja nakkasi tälle rahan. He olivat tulleet Parkin syrjäiseen osaan. Hän kääntyi ympäri ja pakeni pimeyteen.
XXVIII.
Mary oli yksin. Peloittava hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Vainotun otuksen tavoin makasi hän siinä huoneen nurkassa, johon oli kaatunut. Kasvonsa olivat tuhkanharmaat, silmänsä pyörivät villinä, ja vapisevissa käsissään piteli hän onnetonta medaljonkia.
Hän tuijotti sitä kauhun lyömänä, voimatta paikaltaan liikahtaa. Hän tahtoi avata sen, mutta kului kymmenen minuuttia ennenkuin hän jaksoi nousta ja hoippua lattian yli.
Hän sai käsiinsä taltan, paneutui tuskasta melkein mielipuolena lattialle pitkäkseen ja koetti avata medaljonkia. Kätensä vapisivat, ja tuon tuostakin löi hän sormiinsa, jotta veri juoksi.
Äkkiä aukesi medaljonki, ja yksi ainoa silmäys siihen oli kyllin riittävä. Seuraavassa tuokiossa liukui se hänen hervottomista käsistään lattialle, ja hän päästi valittavan huokauksen. Silmänräpäyksen ajan seisoi hän ikäänkuin tukea etsien, sitten kääntyi hän ja syöksyi kirjoituspöytänsä luo. Haparoivin sormin haki hän jotain laatikosta.
Laukaus pamahti, ja hän vaipui lattialle verisenä, värähtelevänä kasana, ja aivonsa valuivat matolle.