XXIX.
Jo ennen yhdeksää torstaiaamuna oli Wall Street tungokseen asti täynnä väkeä. Kaikkialla juoksenteli joukottain miehiä edes takaisin, kirkui ja töytti toisiaan. Pörssihuoneuston perällä oli tuskin ainoatakaan tyhjää paikkaa. Lontoosta saapuneet hintailmoitukset olivat jokaisen suulla, jännitys ja pelko kuvastuivat kaikkien kasvoilla ja täyttivät ilmankin, jota ihmiset hengittivät.
Kaikki tiesivät ratkaisevan silmänräpäyksen olevan käsillä, ja että koko totuus — olipa se sitten millainen tahansa — pian tulisi päivän valoon.
Robert van Rensselaer tunkeutui meluavan, kiihkoisan väkijoukon keskitse. Mutta kukaan ei tuntenut häntä, kukaan ei huomannut häntä. Vaatteensa olivat loan tahraamat, hattunsa revitty ja painettu alas silmille. Kasvonsa hohtivat, silmänsä veristivät, ja hän hapuili eteensä käsillään. Hän oli juovuksissa.
Hän saapui konttooriinsa, hoiperteli sisään ja lyyhistyi tuolille istumaan.
— Tuokaa vähän whiskya, ähkyi hän sihteerilleen. Ja pian!
Sihteeri tuijotti hämmästyneenä häneen.
— Ettekö te kuule, mitä sanon? Sulkekaa sitten ovi ja katsokaa, ettei kukaan pääse tänne. Kiireesti nyt!
Mies lähti. Van Rensselaer istui yhä tuolillaan tuijottaen eteensä, hurja, sekava ilme silmissään. Hän oli koko pitkän tien Harlemista Wall Streetille kulkenut kuin unissakävijä yhden ainoan ajatuksen vainoamana, hokien yhtämittaa itsekseen: Wall Streetille! Wall Streetille! Kello kymmenen!
Hän käännähti ja silmäsi sähkösanomakonetta, nousi ja horjui sen luo.
Hetken aikaa hän hoiperteli sinne tänne ja sai vihdoin kiini jostain.
Luki jo saapuneet tiedot ja katsoi kelloa. Se oli kymmentä vailla
kymmenen.