Mutta tietysti hän vasta automobiiliennätyksellään saavutti varsinaisen kuuluisuuden. Joka päivä nähtiin hänet huristavan läpi pääkaupungin lempivaunussaan "vihreässä hirviössä." Vähän väliä sai lakeija käydä hänen sakkojaan maksamassa oikeudessa. Kerran hän onnettomuudeksi sattui ajamaan pienen pojan yli, mutta esiintyi tällöinkin niin runsaskätisenä, että saattoi ruhtinaallisella anteliaisuudellaan lapsen vanhemmat ikipäiviksi onnellisiksi.
Robbie oli siis hyvässä alussa saavuttamassa mainetta klubin jäsenenä ja elostelijana. Hän oli vähitellen oppinut joltisestikin maailmaa tuntemaan, voimme sanoa hänen tunteneen kaiken, mikä tuntemista ansaitsi. Hän oli tutkistellut ihmisiä ja ymmärsi heidät töineen, toimineen perinpohjin. En tahtoisi mitenkään lukijaini luulevan häntä kyynikoksi — päinvastoin olen jo maininnut hänen olleen "kelpo pojan." Mutta hänellä oli aivan erikoinen, kuiva tapansa ilmaista ajatuksiaan, ja hänen ruvetessaan kertomaan jotain kaskua, vaikeni keskustelu itsestään, ja piankin jokainen kuunteli vaan häntä. Robbien jutut koskettelivat kaikkia mahdollisia asioita, mutta tietysti ei voida vaatia todenmukaisimmankaan elämäkerran sankarin kertovan ihan kaikkia kokemuksiaan. Luotettava kuvaus hänen elämänsä kulusta riittänee kyllä.
Olisin kovin pahoillani, jos joku saisi sankaristani sen käsityksen, että hän oli huono ihminen. Ei läheskään! Hän kuului siihen ihmisluokkaan, jonka oikeauskoisuutta ja kunniallisuutta ei kenelläkään ole lupa epäillä. Joka sunnuntaiaamu meni hän milloin minkin moitteettomasti puetun naisen seurassa kirkkoon, jossa sitten yhdessä kuuntelivat kuuluisaa kaunopuhujaa, tohtori Letence Sprayta.
Kaikissa seurakunnan toimeenpanemissa myyjäisissä hädänalaisten kansalaisten hyväksi Fidji-saarilla oli Robbie saapuvilla ja osti kaikki ylijääneet arvat, tai antoi nuorten naisten kukilla koristaa takkinsa rinnukset. Olipa hän kerran kuusi viikkoa sunnuntaikoulussa opettajanakin — myönnettäköön sen kuitenkin tapahtuneen samaan aikaan, jolloin hän oli silmittömästi rakastunut erääseen nuoreen naiseen, joka myöskin opetti siellä. Robbie alistui tyynesti kaikkiin hullunkurisiin kohtauksiin, joihin tämän virkansa tähden joutui. Hän piilotti Gautierin teokset, jotka tähän asti aina olivat olleet hänen pöydällään ja kertoi joka lauvantai-ilta pikkupojille, kuinka hyvä Jumala antoi Gideonin villaisen nahan pysyä kasteessa kuivana, ja kuinka hän käski sotamiesten laskeutua suulleen juomaan virrasta ja teki paljon muita, erityisesti pikkupoikiin vaikuttamaan sovellettuja ihmeitä.
Tämä sunnuntaikoulu-juttu loppui kuitenkin lyhyesti, sillä isä Rensselaerin mielestä eivät naimiskaupat kysymyksessä olevan nuoren naisen kanssa olleet ensinkään toivottavat. Tästä seurasi, että nuorukaisemme turvautui entiseen lempipaikkaansa — ylellisesti kalustettuun huoneustoon kaupungin länsiosassa. Siellä samppanja virtana valui ja siellä asui kaksi nuorta naista, Robbien tuttavia. Kolmena tai neljänä iltana viikossa voitiin nähdä hänen ja parin hyvän ystävän automobiilin seisovan tämän talon edustalla ja kuultiin huutoa ja hoilotusta, joka selvästi ilmaisi Robbien olevan sangen onnellisen — ja hänenlaisensa kelpo poika sen kyllä hyvin ansaitsikin.
VI.
Olen nyt kertonut niin paljon Robert van Rensselaerin aikaisesta nuoruudesta, että luulen lukijaini saaneen selvän käsityksen siitä, kuinka nämät hauskat päivät vietettiin. Kaikkiaan — oma ja ystävättäriensä asunto, klubit, automobiilit ja polo-hevoset lukuunotettuina — nousivat ystävämme menot noin kolmeensataantuhanteen dollariin vuodessa. Jos hän olisi ollut ensiluokan runoilija, säveltaiteilija jumalan armosta tai uutta sanomaa ihmiskunnalle julistava profeetta, olisi yhteiskunta suonut hänelle hengenpitimiksi ainoastaan noin tuhannennen osan tästä summasta. Kieltämättä näyttää yhteiskunta siis pitäneen häntä yhtä suuriarvoisena kuin tuhatta tuollaista varjo-olentoa yhteensä.
Tätä suloista aikaa kesti noin kolme vuotta. Mutta sitten eräänä kirkkaana talvipäivänä sai Robbie käskyn saapua isänsä konttooriin. Siellä oli näillä kahdella pitkä ja vakava keskustelu.
— Kuulehan nyt, Robbie, alotti isä, minä en ole tähän saakka sanonut sanaakaan, vaikka sinä olet tehnyt jotenkin paljon tyhmyyksiä. Minun mielestäni se on luvallista jokaiselle nuorelle miehelle, ainakin jonkun aikaa, ja minun täytyy tunnustaa, ettet sinä koskaan ole mennyt liiallisuuksiin. Minun mielipiteeni on, että poikani täytyy saada kaikkea, mikä gentlemannille kuuluu. Mutta nyt sinun pitäisi alkaa saada jo kylliksesi. — Vai kuinka itse luulet?
Robbie hymähti miettivänä. Sitä hän ei vielä ollut ikinä ajatellut.