Minä sanon nimenomaan viisi, sillä van Rensselaer nuorempi, kumma kyllä, otti sangen vähän osaa yhteiseen iloon. Hän istui raukeana tuolissaan ja hymyili hermostuneesti isänsä laskiessa hänen tarumaisia voittojaan. Toisinaan hän eteenpäin kumartuneena tuijotti sammunein katsein seinään ja hypisteli vapisevin käsin esineitä ympärillään.
— Robbie raukka, sanoi hänen helläsydäminen isänsä. Hänen voimansa ovat aivan lopussa, näkeehän sen. Otappas tästä kulaus!
Hän ojensi pojalleen taskumatin ja katseli hämmästyneenä, kuinka tämä tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Sillä nyt kun jännitys oli lauennut, peloittava painostus poissa, valtasi tuska äkkiä uudella voimalla Robert van Rensselaerin. Hän nousi, pyysi anteeksi ja lähti ulos.
Alhaalla kadun kulmassa vilisi loppumaton lauma miehiä, jotka huusivat ja kirkuivat epätoivon ensi puuskassa. Robert van Rensselaer tunkeutui niiden välitse ilman päämäärää, paljain päin, kädet nyrkissä. Hän oli koettamalla koettanut tottua ajattelemaan olevansa nyt New-Yorkin rikkain mies. Mutta se ei tahtonut oikein hänelle onnistua.
Äkkiä valtasi hänet epätoivon päättäväisyys. Hän hyppäsi ajurin rattaille ja huusi: "Aja satamaan!"
Muutaman minuutin kuluttua oli hän joen rannassa, jossa "Pyrstötähti" kellui. Ilma oli myrskyinen ja aallot vyöryivät vaahtopäisinä poukaman pohjaan asti. Mutta van Rensselaer ei ilmaa ajatellut ensinkään, vaan kiiruhti kannelle ja huusi kapteenille:
— Käskekää lämmittää, komensi hän. Ja sitten heti vesille!
Ihmetellen katseli kapteeni häntä.
— Mihin aijotte, sir, kysyi hän.
— Merelle, vastasi toinen.