— Hyvä! sanoi kapteeni. Ohjataan sitten koilliseen. Se suunta on varmin myrskyssä. Huomenaamulla varhain olemme karien ulkopuolella.
Ilta kului, aurinko laski, tuli pimeä. Myrsky yhä yltyi. Van Rensselaer oleskeli edelleen salongissa, yksin kauhunsa kera. Tunnin toisensa perästä istui hän kokoonkyyristyneenä tuolillaan väristen kuin kuumetautinen tai makasi tunnotonna keinuvalla lattialla. Siten vietti hän suurimman osan yöstä, aavistamatta, mitä ympärillään tapahtui. Hän ei kuullut ohivyöryviä, kohisevia aaltoja, jotka nostivat aluksen pilvenkorkuisille harjoilleen ja löivät kumisten keulaan. Hän ei tiennyt kapteenin tuskan valtaamana seisovan yövartijana, neljän miehen epätoivoisina ponnistellessa ruorissa pitääkseen laivaa pystyssä. Ylimalkaan hän ei ajatellut eikä tuntenut mitään, ennenkuin alus törmäsi jotain vastaan, ja sen perästä kuului ruskava, kitisevä ääni ikäänkuin koko alus olisi haljennut keulasta perään saakka. Vasta silloin katsahti hän tylsästi ylös ja huomasi laivan liikkeitten muuttuneen siten, että se nyt kallisteli kyljeltä toiselle ja aallot löivät raivokkaammin kuin ennen.
Salongin ovi temmattiin auki, ja kapteeni syöksyi sisään.
— Keula on murtunut! oihki hän. Kone on pilalla!
Robert van Rensselaer tuijotti höperön näköisenä häneen.
— Mitä te sanotte? kysyi hän.
— Keula on murtunut! ulvoi toinen, ja hänen äänensä kuului yli myrskyn mylvinän.
— No, mitä sitten? kysyi van Rensselaer. Mitä se mulle kuuluu?
— Me olemme hukassa! huusi kapteeni. Ettekö te tajua sitä? Me ajaudumme — me syöksymme kallioita kohti.
Van Rensselaer puristi pöydän syrjää tuijottaen kapteeniin. Hän toisti puoliääneen itsekseen tämän sanoja, ikäänkuin ne eivät vieläkään olisi hänelle selvinneet: